Climbing a mountain

Olin viime viikon kiipeilyreissulla Allanan ja Joshin kanssa. Lahdimme reissuun maanantai-iltana ja olimme takaisin Eugenessa sunnuntaiaamuna kello 11. Viikon aikana tapahtui paljon upeita juttuja. Kiipesimme ensin Oregonissa sijaitsevan Three Fingered Jackin huipulle. Minun ensimmainen vuorenvalloitus. Keskiviikosta perjantaihin kiipeilimme Leavenworthissa, Washingtonissa. Loistavia multipicheja ja boulderointia. Lauantaina valloitimme Ingalls Peakin, joka on minun ensimmainen "alpine climb". En tieda tarkalleen miten tama alpine climbing maaritellaan Suomessa, joten en mene sen syvemmin terminologiaan. Paaasia on, etta patikoimme yhteensa nelja tuntia. Ensin polkua pitkin, sitten kivilohkareiden yli ja viimeinen tunti kului lumessa. Perilla meita odotti kolme muuta kiipeilyporukkaa. Kaikilla oli jaaraudat (kenkiin kiinnitettavat piikit lumessa kulkemista varten) ynna muut lumivarusteet. Turhaa painolastia sanon mina.

Takaisin tiistaihin. Aloitimme vaelluksen Three Fingered Jackin juurelle klo 7 ja palasimme parkkipaikalle klo 22. Varsinaista teknista kiipeilya oli noin kolme pitchia. Kaytimme 60m koytta ja muutamaa varmistusta apuna joissain paikoissa. Three Fingered Jack on purkautunut tulivuori, jonka huippu on 2,4 kilometria meren pinnasta. Mainittakoon tassa viela, etta Suomen korkein kohta on jossain 1,3 kilometrin korkeudessa. I <3 Suomipannukakku.

Vulkaaninen kivi ei ole parasta kiipeilymateriaalia. Kaikki on irtonaista. Yok. Meidan piti alunperin jatkaa seuraavana paivana viereisen vuoren, Mt. Washingtonin huipulle, mutta irtokivien seassa patikointi oli niin arsyttavaa, etta paatimme jattaa sen toiseen kertaan. Patikoimme tiistaina yhteensa 16 kilometria Pasific Crest vaellusreittia, kiipesimme ylamakea vuoren juurelle ja kiipesimme itse vuoren huipulle. 14 tunnin mukava fyysinen puristus. Lepasimme noin tunnin huipulla. Palasimme autolle kymmenelta, teimme chilicheesemacia (erittain perinteinen kiipeilijaruoka: makaronia, juustoa ja pavuista tehtya chilimuhennosta pannulla) iltapalaksi ja nukuimme parkkipaikalla.

Tarkistimme illalla mista polku Jackin juurelle alkaa. Viela naurattaa.

Tassa betaa

Wuhuu, melkein perilla. Not.

Nika tuli mukaan

Nika laskeutuu

Keskiviikkoaamuna matka jatkui Leavenworthiin, joka on tunnettu saksalaishenkisyydesta ja mahtavista urheilumahdollisuuksista. Kuin alppikyla sanon mina, vaikka en ole alpeilla ollutkaan. Olimme aivan sekaisin ja ihastuksissamme, kun ajoimme kaupungin lapi. Kaikki tekstit ovat saksaksi ja vanhalla fontilla kirjattu. Kiipesimme kaksi kokonaista paivaa, pulikoimme joessa jotakuinkin puhtaaksi ja soimme saksalaista bratwurstia. Paikallisen urheiluvalineliikkeen tyontekijat olivat mukavia ja neuvoivat meille hyvia multipitch-reitteja. Allana, joka on vasta aloitti kiipeilyuransa (ja vaittaa edelleen, ettei ole kiipeilija) kiipesi ensimmaisen multipitch-reittinsa meidan kanssa. Loysimme myos ilmaisia leiriytymispaikkoja metsan siimeksesta, loistavien boulderointipaikkojen vieresta. Haluan ehdottomasti menna tuonne uudestaan.

I <3 car camping. Joka ilta kokataan yhdessa tahan tapaan. Pitkan paivan jalkeen illallinen maistuu makoisalle.

Tama on Condorphamine addictionin (7 pitches, 5.10b) jostain vaiheesta otettu kuva. Yhdistimme 6 pitchia, koska kaytimme kahta koytta. Mina liidasin ekan ja tokan pitchin, Josh nelja seuraavaa ja mina taas viimeisen. Mahtavuutta! Kapuaminen reitin alkuun otti 1,5 tuntia ja oli pelkkaa ylamakea. Huoh.

Huipulta, mina rentoudun varjossa. Allana varmistaa Joshia.

Takaisin autolla, olimme niin likaisia tyttoja, ettette usko. Hyppasimme suoraan jokeen, joka on sopivasti tuossa kolmen metrin paassa.

Palkitsimme itsemme illallisella kaupungissa

Makkaraa!

Perjantaina loysimme taas uuden multipitchin. Tama oli tradireitti, jonka me varmistimme minun passiivisilla varmistuksilla. Ohjeena on "trad gear to 3 inches and a set of nuts". Meilla oli "set of nuts". Reitin nimi on Midway ja greidi on 5.6.

Eli siis Leavenworth on oikeasti Baijerilaiskyla.

Taalla me nukuttiin eka yo, takana Condorphamine addiction.

Perjantai-iltana otimme suunnaksi Ingalls Peakin, joka sijaitsee Leavenworthin lounaispuolella. Loysimme aamulla perille ja aloitimme myohemmin kuin oli tarkoitus. Patikoimme nelja tuntia yla- ja alamakea ja sitten taas ylamakea. Maisemat olivat huikeat. Tama Alpine Lakes Wildernessin vuoristomaisema sai Kaunein paikka Amerikassa -tittelin heti ensi nakemalta. Ingalls Peak (2,3 km) on Mt Stuartin (2,8 km) vieressa. Toisella puolella taas mollottavat isot pojat eli Mt Rainier (4,4 km) ja Mt Adams (3,7 km). Aloitimme kiipeamisen noin klo 14. Kiipesimme ensimmaisen pitchin ilman varmistusta ja sitten alkoi odotus.

Hello!

Mt. Stuart

Mountain goats

Allanaa naurattaa, tuo tytto meinaa kiiveta rinkka selassa. Niilla oli myos paljon enemman varusteita kuin meilla. Hehe!

Odotusta...

Lisaa odotusta. Josh kaytti neljaa varmistusta neljaan pitchiin.

Edellamme oli kaksi hidasta kiipeilijaa. He sekoilivat ankkureiden kanssa, heidan koysi loppui kesken ja he sompailivat kolmannella ankkurilla noin tunnin. Siis mita. Meidan kolmen hengen tehotiimi oli nopeampi kuin tuo kaksikko. Ja siis pitcheja oli nelja ja vaikein greidi on 5.6. Lahes kuka tahansa voi kiiveta tuon, vaikka ei olisi kiivennyt paivaakaan. Paasimme etenemaan 17.30. Mina kiipesin koko homman yhdella kadella, silla tajusin, etta nopein tapa paasta ylos on yhdistaa kaksi pitchia ja kakkonen (eli mina) kiipea "fixed linen" eli valmiiksi kiinnitetyn koyden turvin. Siirsin toisella kadella prusik-solmua, joka oli turvanani, jos olisin sattunut horjahtamaan. Taten yksi 60m koysi riitti meille kolmelle. Josh, joka liidasi pitchit, kaytti neljalla pitchilla yhteensa neljaa varmistusta. Han totesi, etta "all you need is a set of nuts and big boy pants!"

Josh liidaa

Huipulla

Mt. Rainier

Odotetaan vuoroamme, etta paastais alas, autolle ja burritoja valmistamaan.

Huipulla avautui mahtavat nakymat. Sitten odotimme tunnin, etta nama kaksi edellamme olevaa seikkailijaa laskeutuvat. Toiselta heista kesti 15 minuttia paasta yli kielekkeen, jolla ankkuri ja laskeutumiskoysi olivat. Lisaksi kyseinen kiipeilija kantoi pullollaan olevaa vaellusrinkkaa selassaan. Itseasiassa molemmilla oli vaellusrinkat selassa. Meilla oli kaksi pienta reppua kolmeen mieheen. Rinkka ei kuulemma vaikeuttanu kiipeamista ollenkaan. Ooooo, ei pida paikkaansa. Olen kiivennyt rinkka/reppu selassa (valitettavan usein) ja tiedan, etta ei se ainakaan kiipeamista helpota.

Ylhaalla paatimme, etta oikaisemme lumea pitkin takaisin niin, ettemme joudu kiipeamaan ylos alas. Laskettelimme alas ja mina pyllahdin kaksi kertaa, kun en osannut rajoittaa vauhtia. Alasmeno oli superhauskaa! Lisaksi saimme ihastella auringonlaskua matkan varrella. Se varjasi koko laakson, vuoret ja lumen vaaleanpunaiseksi. En osaa sanoin kuvailla miten kaunista tuolla oli ja valitettavasti en voinut ottaa kuvaa, koska akku loppui kesken. Moh. Upea reissu!