South Sister

Summit!

Kiivettiin stetsattiin Allanan kanssa kotimatkan varrella sijaitseva South sister -vuori. Vuori ei ole tekninen, mutta ylämäkeä pitää jaksaa tampata noin 8 km. Parkkipaikan ja huipun välillä on lähes 1800 metriä korkeuseroa. Viimehetken kiipeilytempaukset ovat aina parhaita. Onneksi keksittiin eilen illalla, että kyseinen vuori on molemmilta valloittamatta. Päivä sisälsi paljon hikeä ja naurua.

Summit the Grand

Owen-spalding lähetetty. Paljon voisin kertoa, mutta ei ole aikaa. Lyhyesti. Autolta autolle reissu kesti tasan 24 tuntia. Nukuttiin 5 tuntia välissä. Otettiin korkeutta yhteensä yli kaksi kilometriä ja tampattiin/kiivettiin yhteensä melkein 30 kilometriä. Aivan mahtava reissu. Minä ja Allana olimme suunnitelleet koko reissun ja paria päivää ennen saimme vahvistusta tiimiimme. Allanan serkku Tim ja puolituttu opiskelukaveri April tulivat meidän mukaan. Minä ja April liidasimme, koska olimme kokeneimmat kiipeilijät.

Minä sain mennä ensimmäisenä Allanan kanssa, koska me olimme ottaneet selvää reitistä etukäteen. Huutelimme ohjeita Aprilille ja Timille. Mitä lähemmäs huippua kiipesin sitä enemmän hengästytti. Muuten korkeuseroa ei huomannut. Siis ei särkyjä tai astmaongelmia. Oli mahtava tunne etsiä oikea reitti ja kavuta ensimmäisenä huipulle. Kukaan muu ei ollut siellä. Minä ja Allana hengasimme puolitoista tuntia huipulla kunne April ja Tim löysivät perille. Vietimme vielä toisen tunnin ylhäällä. Ei ketään muita. Aivan mahtava kiipeilypäivä!

Haikkasimme takaisin autolle samana päivänä. Olo on aikas poikkinainen, mutta onnellinen. Vuorilla oloa ei voita mikään. En tiedä milloin viimeksi minulla oli yhtä hauskaa kiipeilyreissulla. Tai yhtä raskasta. Jää, lumi ja korkeusero lisäsivät mukavasti haastetta varsinaiseen kiipeilyyn. No niin, nyt on pakko mennä. Mui mui!

Teltat pystyyn 6 tunnin lähestymisen jälkeen, kalsariasussa on hyvä olla. Ja noilla lumipopoilla on raskas kävellä.

Tonne mennään huomenna.

Tästä alkaa meidän reitti eli Owen-Spalding

Huipulla, jotain yli neljä kilsaa. Hengästytti, kun puhuin liikaa.

Siistein ulkohuussi ever, hyvät näkymät.

Huipulta piti tulla alas, alas, alas alas, jotain 15 kilometriä ja korkeusero 2 kilometriä. En tykkää. Oltiin autolla puolen yön aikaan.

Going for the Grand

Tässä suunnitelma seuraavalle kolmelle päivälle. En tiedä osaanko kertoa tätä suomeksi. Tavoitteemme on kiivetä Owen-Spalding (5.4 3kp, 475 metriä, II) reitti kahdessa osassa. Haikkaamme huomenna 12 kilometriä paikkaan, jossa yövymme (lower saddle). Yöpyminen tapahtuu Mt. Hoodin korkeudella, eli periaatteessa kiipeän Mt. Hoodin uudestaan, teltan, makuualustan, makuupussin, kiipeilyvälineiden jne rojun kanssa. Jatkamme matkaa tiistaina aamuyöstä kello 3.00 toiselle tasanteelle (upper saddle), mistä alkaa varsinainen tekninen osuus. Kolme pitchiä 5.4 ja class 5 scramble to the top. Helppoa kiivettävää, mutta ilmavaa. Neljän kilometrin korkeudella meren pinnasta alkaa hapen puutekin tuntua. Haaste on sääikkunan löytäminen, tuntematon maasto ja se, että reitillä voi olla jäätä. Lunta on varmasti.

Otamme reissun aikana korkeutta yhteensä noin 2,5 kilometriä. Hohhoijaa. Tämä tulee olemaan fyysisesti ja henkisesti raskain tekemäni juttu, ever. Oh well. Sääikkuna näyttää hyvältä ja olemme vierailleet metsänvartijoiden (ranger kuulostaa paremmalta) toimistossa pariin otteeseen. Luvat on kunnossa ja kakkapussit repussa. Pari karttaa pitää printata ja ruuat ostaa. Paljon enemmän olisi tietenkin yksityiskohtia, mistä voisin tässä kertoa, mutta ei ole aikaa. Laitan viestiä jossain muodossa, kun tulemme takaisin, viimeistään keskiviikko-iltana eli teidän torstaiaamuna. Tai vähän jälkeen, koska akku voi olla loppu... Jännittää, mutta hyvällä tavalla.

Tässä reitti, joka kiivetään http://www.summitpost.org/owen-spalding-var-owen-chimney/160588

http://www.nps.gov/grte/planyourvisit/hours.htm#CP_JUMP_497666 Jenny lake ranger station tietää kaiken mitä vuorilla tapahtuu, mutta suoraa numeroa en löytänyt. Tuolta löytyy jotain. Adios!

Mt. Hood, 3426 metriä

Mt. Hood on nyt kiivetty ja voi että se oli upeaa. En voi sanoin kuvailla miten mahtava fiilis oli koko nousun ajan. Aloitettiin haikkaus 1.30 yöllä. Tai siis otimme ensimmäiset pari sataa metriä korkeutta snowcatin kyydissä. Ohitimme parikymmentä ihmistä matkalla ylös. Pilkkopimeässä ei nähnyt muuta kuin otsalampun valaiseman läntin, muut otsalamput ja tähtitaivaan. Patikoimme hangessa ylämäkeä noin kaksi tuntia. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä mahtavammaksi maisema kävi, sillä Mt. Hood on aivan Portlandin kyljessä. Kaupungin valot vilkkuivat taustalla.

En nukkunut ollenkaan ennen lähtöä, joten minulla oli hieman höntti olo. Olin kuitenkin niin pähkinöissäni, etten välittänyt. Ilma oli yllättävän lämmin, juuri ja juuri nollan alapuolella. Jossain vaiheessa jätimme kävelysauvat lumeen ja otimme köyden, valjaat ja jääraudat käyttöön. Ensin yhdellä hakulla. Max talutti minua kuin koiraa lyhyessä hihnassa. Näin asiakkaiden kanssa kuljetaan, jotteivat he tipu. Todella jyrkkää lunta oli pieni pätkä. Sitten tehtiin ankkuri ja Max kiipesi yhden pitchin ja varmisti minut. Tässä kohtaa aloin nähdä ilman otsalamppua. Tällä pitchillä sain käyttää molempia hakkuja ja oi mitä iloa se oli. Kaiken tamppaamisen jälkeen oli mukava viedä painoa pohkeilta käsille. Jäälumisläbi oli suosikkini, ihan kuin jääkiipeilyä. Sitten yksi pitchi talutushihnassa huipulle. Olimme toka porukka ylhäällä. Kello oli noin viisi aamulla.

Perässämme oli noin 70 vuorenvalloittajaa. Parhaimmillaan vuorella voi olla 200 ihmistä. Hui. Näin vain yhden tytön. Möh. Sitten äkkiä alas, ennen kuin aurinko alkaa nousta. Alasmeno oli aivan hulvatonta. Kaatuilin helpoimmissa kohdissa ja vyöryin alas. Stiga olisi ollut mahtava! Tai sukset. Olimma takaisin autolla noin seitsemältä, aamulla. Tehokasta. Päällimmäisenä mieleen jäi alppilähtö ja pimeässä otsalampun valossa lähestyminen. Jäärautojen käytön opin nopeasti ja lumella liikkuminen sujui luonnostaan. Ja loppu paivan olinkin aivan sekaisin. Tuntui, etta paiva vaan jatkui ja jatkui eika loppunut ollenkaan.

Mulla on tassa kiire, kun pitaa tehda pari tyohakemusta. Katsokaa lisää kuvia facebookista! En ole muuten kiivennyt kahteen viikkoon. Siis kiveä tai muovia. Ensin piti parantaa sormi. Sitten satutin pikkuvarpaani. Jes. Ciao! <3

Huipulla

Alasmenoa

Potluck ja vuorikiipeilyvalmistautumista

Järjestin Maryn kanssa eilen nyyttärit (potluck). Oli mukavata. Minä tein tiramisun ja salaatin. Mary suolaisia alkupaloja ja cup cakeja. Opiskelen tässä vähän ja viiden maissa lähden Portlandiin. Huomenna kiipeän Mt. Hoodin Maxin kanssa. Valitettavasti sää on niin lämmin, että chance of summit on 50/50. Mut pääsenpähän vuorelle leikkimään, vaikkei huipulle asti pääsisikään. Aloitamme haikkaamisen jo tänä yönä. Saatamme saada kyydin Maxin työpaikan piikkiin vuoren puoleen väliin asti, jos muita asiakkaita ei ilmaannu.  Ilman kyytiä aloitamme lähestymisen puolen yön aikoihin ja palaamme takaisin autolle puoleen päivään mennessä. Jos saamme kyydin, lähtö on pari tuntia myöhemmin.

Viikko sitten laskettelija laukaisi lumivyöryn ihan huipulla, koska hän oli tyhmä, koska lasketteli iltapäivällä. Kaikkea minä täällä opin. Lumivyöryvaara on suurin iltapäivällä, kun aurinko on porottanut koko päivän lumelle. Hyvä tietää. Ja siis ei huolta, Max tekee tätä työkseen. Eli jos lumivyöryvaara on, me ei mennä huipulle asti. Niin kuin sanoin, 50/50. Sain kaikki lumikamat lainaan Allanalta. Tulen takaisin bussilla lauantai-iltana (teidän su aamu), mutta yritän laittaa viestiä ennen sitä. Että miten meni ja hengissä ollaan ja niin edes päin. Jeje!

Ilmaista joogaa ja vuorenvalloituksia

No niin. Pieni tauko tassa paivittelyssa taas. En tieda mita tapahtui. En voi syyttaa tyokiireita, koska tyot loppuivat. Paivitin viimeksi kuukausi sitten, miten nopeaa aika rientaa! Viimeisen kuukauden aikana olen kaynyt Smith rockilla kiipeilemassa, valloittanut Mt. Thielsenin, voittanut laatikollisen tomaatteja bingossa (olen allerginen tomaateille, hehehe) ja tietenkin paiskinut toita kansainvalisten asioiden yksikossa. Eugeneen avattiin uusi joogastudio, joka on "donation based". Jooga ei maksa mitaan, mutta lahtiessa voi jattaa pienen summan, jolla katetaan tilan vuokrakulut. Tassa linkki studion sivuille: http://www.epyogaeugene.com/. Loistava idea!

Taman aamun aloitin ystavani Allanan kanssa patikoimalla Mt. Pisgahin huipulle katsomaan auringonnousua. Herasin 5.40, Allana nappasi minut kyytiin 5.59. Aloitimme patikoinnin 6.20 ja olimme huipulla 6.45. Upea auringonnousu ja aloitus aamulle. Mt. Pisgahin korkeus parkkipaikalta huipulle on 320 metria ja merenpinnasta 467 metria. Mt. Thielsen, jonka kiipesin viikonloppuna, on 2799 metria merenpinnasta ja korkeutta parkkipaikan ja huipun valissa otetaan kolmen Mt. Pisgahin verran eli yksi kilometri. Ei paha. Tuo on korkein ja teknisesti helpoin vuori, jonka hupulle olen paassyt. Tassa muutamia kuvia. Haleja mussukat!

Meidan talo ja garden bed, jossa on pinaattia.

Voitin laatikollisen paikallisia jattitomaateja. Teimme tomaattikastiketta ja tomaattikeittoa.

Mt. Thielsen. Tuonne huipulle voi siis vain kavella?

Nayttaa jyrkalta...

Matkalla huipulle. Vain viimeinen 15 metria vaattii varsinaisia kiipeilytaitoja.

Mt. Washington

Pidin perjantaina lettukestit Allanalle, Lenalle ja kamppiksilleni. Mietimme paamme puhki mita tekisimme viikonloppuna. Olimme kaikki aivan poikki, eika ketaan oikeastaan huvittanut tehda mitaan erityista. Meidan piti alunperin valloittaa Mt. Washington sunnuntaina, mutta myrskyvaroitus pilasi suunnitelmat. Vaihtoehtona olivat Smith Rock tai Eugene. Mietimme jopa, etta josko jaamme kotiin ja menemme shoppailemaan. Tarkistimme huviksemme Washingtonin saan viela kerran ja kappas vaan, lauantaiksi luvattiin hyvaa saata. Kahden tunnin tuloksettoman pahkailyn jalkeen loimme vuorenvalloitussuunnitelman lukkoon noin minuutissa.

Betaa

Mt. Washington, otin taman kuvat Three Fingered Jackille johtavan polun paasta. Vuoret ovat vieretysten.

Kello taisi tassa olla kuusi, kun me paatimme, etta lahto on tunnin paasta. Kutsuimme viela yhden kaverimme, Hannahin mukaan. Han aloitti kiipeilyn tana kesana ja on todella motivoitunut. Vuoren valloitus on ollut hanen haaveenaan jo pitkaan. Lena taas on patikoinut vuoria, mutta tekninen vuorikiipeily on hanelle uutta. Allana oli kiivennyt Washingtonin noin kuukausi sitten, joten han tunsi reitin. Washingtonin valloitus noudattaa samaa kaavaa kuin Three Fingered Jack, paitsi etta se on paljon helpompi teknisesti ja fyysisesti. Ja henkisesti, jos pelkaa korkeita paikkoja. (Mina pelkaan vielakin vahan... muhahahaaaa) Lisaksi patikointi vuoren juurelle ja takaisin on vain 16 km. Lasten leikkia.

Yovyimme perjantaina lahella polkua, jotta paasemme aikaisin liikenteeseen. Herasimme lauantaiaamuna klo 5.30 ja olimme polulla 6.40. Patikointiosuus jakautuu kahteen osaan. Alkupatka kuljetaan Pasific Crest Trailia (PCT) pitkin. PCT on vaellusreitti, joka seuraa Kaskadi ja Sierra Nevada -vuorijonoja Canadan rajalta Mexicon rajalle. Washingtonin, Oregonin ja Californian lapi vaellus 4286 kilometria pitkalla polulla kestaa neljasta kuuteen kuukautta. Jos minulla olisi enemman aikaa, tekisin reppureissun PCT:lla. Pienikin patka kelpaisi. Seka Mt. Washingtonille etta Three Fingered Jackille paasy edellyttaa PCT:n tallaamisen noin 8 kilometrin matkalla, eli olen jo tehnyt osan siita. Takaisin itse asiaan. Loppuosa matkasta kuljetaan epavirallista "climbers trailia" eli kiipeilijoiden polkua pitkin. Nama kiipeilijoiden polut eivat nay kartalla, mutta ovat usein kiviroykkioilla merkattuja ja helppokulkuisia. Helppokulkuisuus on suhteellinen kasite. Tarkoitan, etta sita on helppo seurata, vaikka se ei ole yhta selkeasti tallattu kuin viralline patikkapolku. Kahden tunnin paasta olimme harjanteen huipulla, vuoren huipulla vahan ennen klo 12. Lounas huipulla oli melkos makoisaa.

Harjanteella nakymat olivat melkoiset. Three Fingered Jack vas. ja Mt. Jefferson oik. En voi uskoa, etta olin tuon toisen huipulla pari viikkoa sitten, nayttaa pelottavalta.

Iloiset vuorenvalloittajat

Tata teimme paljon, asettelimme kameraa

Hyppykuva

Huipulla

Alas tuplana

Olimme takaisin autolla seitseman maissa. Ajoimme Big Lake nimiselle jarvelle, jonka paikansimme Washingtonin huipulla. Taman jalkeen leiriydyimme keskelle metsaa ja teimme illallista yhdessa. Sunnuntaiaamuna nukuimme pitkaan. Taydellinen viikonloppu!

Mukava uida naissa maisemissa, Washington takana

Climbing a mountain

Olin viime viikon kiipeilyreissulla Allanan ja Joshin kanssa. Lahdimme reissuun maanantai-iltana ja olimme takaisin Eugenessa sunnuntaiaamuna kello 11. Viikon aikana tapahtui paljon upeita juttuja. Kiipesimme ensin Oregonissa sijaitsevan Three Fingered Jackin huipulle. Minun ensimmainen vuorenvalloitus. Keskiviikosta perjantaihin kiipeilimme Leavenworthissa, Washingtonissa. Loistavia multipicheja ja boulderointia. Lauantaina valloitimme Ingalls Peakin, joka on minun ensimmainen "alpine climb". En tieda tarkalleen miten tama alpine climbing maaritellaan Suomessa, joten en mene sen syvemmin terminologiaan. Paaasia on, etta patikoimme yhteensa nelja tuntia. Ensin polkua pitkin, sitten kivilohkareiden yli ja viimeinen tunti kului lumessa. Perilla meita odotti kolme muuta kiipeilyporukkaa. Kaikilla oli jaaraudat (kenkiin kiinnitettavat piikit lumessa kulkemista varten) ynna muut lumivarusteet. Turhaa painolastia sanon mina.

Takaisin tiistaihin. Aloitimme vaelluksen Three Fingered Jackin juurelle klo 7 ja palasimme parkkipaikalle klo 22. Varsinaista teknista kiipeilya oli noin kolme pitchia. Kaytimme 60m koytta ja muutamaa varmistusta apuna joissain paikoissa. Three Fingered Jack on purkautunut tulivuori, jonka huippu on 2,4 kilometria meren pinnasta. Mainittakoon tassa viela, etta Suomen korkein kohta on jossain 1,3 kilometrin korkeudessa. I <3 Suomipannukakku.

Vulkaaninen kivi ei ole parasta kiipeilymateriaalia. Kaikki on irtonaista. Yok. Meidan piti alunperin jatkaa seuraavana paivana viereisen vuoren, Mt. Washingtonin huipulle, mutta irtokivien seassa patikointi oli niin arsyttavaa, etta paatimme jattaa sen toiseen kertaan. Patikoimme tiistaina yhteensa 16 kilometria Pasific Crest vaellusreittia, kiipesimme ylamakea vuoren juurelle ja kiipesimme itse vuoren huipulle. 14 tunnin mukava fyysinen puristus. Lepasimme noin tunnin huipulla. Palasimme autolle kymmenelta, teimme chilicheesemacia (erittain perinteinen kiipeilijaruoka: makaronia, juustoa ja pavuista tehtya chilimuhennosta pannulla) iltapalaksi ja nukuimme parkkipaikalla.

Tarkistimme illalla mista polku Jackin juurelle alkaa. Viela naurattaa.

Tassa betaa

Wuhuu, melkein perilla. Not.

Nika tuli mukaan

Nika laskeutuu

Keskiviikkoaamuna matka jatkui Leavenworthiin, joka on tunnettu saksalaishenkisyydesta ja mahtavista urheilumahdollisuuksista. Kuin alppikyla sanon mina, vaikka en ole alpeilla ollutkaan. Olimme aivan sekaisin ja ihastuksissamme, kun ajoimme kaupungin lapi. Kaikki tekstit ovat saksaksi ja vanhalla fontilla kirjattu. Kiipesimme kaksi kokonaista paivaa, pulikoimme joessa jotakuinkin puhtaaksi ja soimme saksalaista bratwurstia. Paikallisen urheiluvalineliikkeen tyontekijat olivat mukavia ja neuvoivat meille hyvia multipitch-reitteja. Allana, joka on vasta aloitti kiipeilyuransa (ja vaittaa edelleen, ettei ole kiipeilija) kiipesi ensimmaisen multipitch-reittinsa meidan kanssa. Loysimme myos ilmaisia leiriytymispaikkoja metsan siimeksesta, loistavien boulderointipaikkojen vieresta. Haluan ehdottomasti menna tuonne uudestaan.

I <3 car camping. Joka ilta kokataan yhdessa tahan tapaan. Pitkan paivan jalkeen illallinen maistuu makoisalle.

Tama on Condorphamine addictionin (7 pitches, 5.10b) jostain vaiheesta otettu kuva. Yhdistimme 6 pitchia, koska kaytimme kahta koytta. Mina liidasin ekan ja tokan pitchin, Josh nelja seuraavaa ja mina taas viimeisen. Mahtavuutta! Kapuaminen reitin alkuun otti 1,5 tuntia ja oli pelkkaa ylamakea. Huoh.

Huipulta, mina rentoudun varjossa. Allana varmistaa Joshia.

Takaisin autolla, olimme niin likaisia tyttoja, ettette usko. Hyppasimme suoraan jokeen, joka on sopivasti tuossa kolmen metrin paassa.

Palkitsimme itsemme illallisella kaupungissa

Makkaraa!

Perjantaina loysimme taas uuden multipitchin. Tama oli tradireitti, jonka me varmistimme minun passiivisilla varmistuksilla. Ohjeena on "trad gear to 3 inches and a set of nuts". Meilla oli "set of nuts". Reitin nimi on Midway ja greidi on 5.6.

Eli siis Leavenworth on oikeasti Baijerilaiskyla.

Taalla me nukuttiin eka yo, takana Condorphamine addiction.

Perjantai-iltana otimme suunnaksi Ingalls Peakin, joka sijaitsee Leavenworthin lounaispuolella. Loysimme aamulla perille ja aloitimme myohemmin kuin oli tarkoitus. Patikoimme nelja tuntia yla- ja alamakea ja sitten taas ylamakea. Maisemat olivat huikeat. Tama Alpine Lakes Wildernessin vuoristomaisema sai Kaunein paikka Amerikassa -tittelin heti ensi nakemalta. Ingalls Peak (2,3 km) on Mt Stuartin (2,8 km) vieressa. Toisella puolella taas mollottavat isot pojat eli Mt Rainier (4,4 km) ja Mt Adams (3,7 km). Aloitimme kiipeamisen noin klo 14. Kiipesimme ensimmaisen pitchin ilman varmistusta ja sitten alkoi odotus.

Hello!

Mt. Stuart

Mountain goats

Allanaa naurattaa, tuo tytto meinaa kiiveta rinkka selassa. Niilla oli myos paljon enemman varusteita kuin meilla. Hehe!

Odotusta...

Lisaa odotusta. Josh kaytti neljaa varmistusta neljaan pitchiin.

Edellamme oli kaksi hidasta kiipeilijaa. He sekoilivat ankkureiden kanssa, heidan koysi loppui kesken ja he sompailivat kolmannella ankkurilla noin tunnin. Siis mita. Meidan kolmen hengen tehotiimi oli nopeampi kuin tuo kaksikko. Ja siis pitcheja oli nelja ja vaikein greidi on 5.6. Lahes kuka tahansa voi kiiveta tuon, vaikka ei olisi kiivennyt paivaakaan. Paasimme etenemaan 17.30. Mina kiipesin koko homman yhdella kadella, silla tajusin, etta nopein tapa paasta ylos on yhdistaa kaksi pitchia ja kakkonen (eli mina) kiipea "fixed linen" eli valmiiksi kiinnitetyn koyden turvin. Siirsin toisella kadella prusik-solmua, joka oli turvanani, jos olisin sattunut horjahtamaan. Taten yksi 60m koysi riitti meille kolmelle. Josh, joka liidasi pitchit, kaytti neljalla pitchilla yhteensa neljaa varmistusta. Han totesi, etta "all you need is a set of nuts and big boy pants!"

Josh liidaa

Huipulla

Mt. Rainier

Odotetaan vuoroamme, etta paastais alas, autolle ja burritoja valmistamaan.

Huipulla avautui mahtavat nakymat. Sitten odotimme tunnin, etta nama kaksi edellamme olevaa seikkailijaa laskeutuvat. Toiselta heista kesti 15 minuttia paasta yli kielekkeen, jolla ankkuri ja laskeutumiskoysi olivat. Lisaksi kyseinen kiipeilija kantoi pullollaan olevaa vaellusrinkkaa selassaan. Itseasiassa molemmilla oli vaellusrinkat selassa. Meilla oli kaksi pienta reppua kolmeen mieheen. Rinkka ei kuulemma vaikeuttanu kiipeamista ollenkaan. Ooooo, ei pida paikkaansa. Olen kiivennyt rinkka/reppu selassa (valitettavan usein) ja tiedan, etta ei se ainakaan kiipeamista helpota.

Ylhaalla paatimme, etta oikaisemme lumea pitkin takaisin niin, ettemme joudu kiipeamaan ylos alas. Laskettelimme alas ja mina pyllahdin kaksi kertaa, kun en osannut rajoittaa vauhtia. Alasmeno oli superhauskaa! Lisaksi saimme ihastella auringonlaskua matkan varrella. Se varjasi koko laakson, vuoret ja lumen vaaleanpunaiseksi. En osaa sanoin kuvailla miten kaunista tuolla oli ja valitettavasti en voinut ottaa kuvaa, koska akku loppui kesken. Moh. Upea reissu!