Day in Yosemite

Ajoimme Vegasista viisi tuntia vuorille, lähelle Yosemiten kansallispuistoa. Yövyimme ja jatkoimme matkaa Yosemiteen aamulla viiden maissa. Pakkasta oli ja nukuin ensimmäisen kerran makuupussissa reissun aikana. Minä nousen aina hieman ennen Maxia, että saan kahvit tulelle. Ajoimme vuorilta alas auringon noustessa. Mittari näytti edelleen nollaa, kun pääsimme perille Yosemiteen. Valitsimme kaksi helpohkoa klassikkoreittiä, jotka olivat eri seinillä, mutta lyhyen kävelymatkan päässä. Kiipesimme ensin Central Pillar of Frenzyn (5 kp:ta 5.10a). Se on aivan El cappa vastapäätä. Kiipesimme reitin kolmessa kp:ssa ja olimme takaisin autolla 10 jälkeen. Sitten ajoimme syvemmälle laaksoon Royal Archesille, missä kiipesimme kahden halkeemareitin yhdistelmän: Serinity crack (3kp:ta ja 5.10d) ja Sons of Yesterday (en muista monta ja 5.10a).

Kello on 6 ja mittari näyttää miinus kolme. Yosemiteen!

Laskeutumista

Maisemia Yosemitessa

Auringossa oli niin kuuma, että kiipesimme ilman paitaa. Kolmen hengen porukka aloitti juuri ennen meitä Serinity crackin, mutta he päästivät meidät ohi kolmen kp:n jälkeen. Halkeemat olivat uskomattomia. Oli mukava kiivetä vaihteeksi helppoja reittejä. 400 metriä ei tuntunut missään. Nämä olivat helpoimmat reitit, mitä olen kiivennyt reissun aikana. Kaikkien muiden reittien vaikeimmat kp:t ovat olleet 5.12. Minä en todellakaan ole tarpeeksi vahva kiipeämään 400 metriä vapaasti 5.12. Mutta hienointa tässä reissussa on ollut juuri se, että olen tajunnut, että ei minun tarvitsekaan olla. Oikealla asenteella (lue: ei tarvitse kiivetä puhtaasti eikä pelkää vetää jatkosta tai kamusta) pääsee kruksien ohi. Minulle tärkeintä ja hauskinta on päästä kiipeämän mahdollisimman paljon. En tuhlaa aikaa projektoimalla yhtä vaikeaa köydenpituutta tai yhtä kohtaa yhdellä kp:lla. Suurin osa kp:sta on ollut noin 5.11, mikä on sopivan haastavaa. Lisäksi on otettava huomioon edellä ja perässä kiipeävät porukat sekä kamojen siivoaminen. Muutaman kerran kamu oli niin jumissa, että joudun käyttämään kahta kättä saadakseni sen pois. Pakko tulla köyteen..

Laskeuduimme reitiltä neljältä ja olimme autolla viiden maissa. Päätimme jatkaa matkaa kohti Eugenea. Illalliseksi mutustin karkkipussin ja puolikkaan pussin tacolastuja. Nom nom nom. Yövyimme I-5 varrella ja jatkoimme matkaa Eugeneen aikaisin aamulla.

Ihokin on paranemaan päin :)

Eli nyt olemme Eugenessa. Eilisen kohokohta oli lämmin suihku ja illallinen kaveripariskunnan kanssa. Pizzaa ja jalkapallopeli telkkarista, Ducks vs. Stanford (20-26). Tänään hoidetaan asioita. Ollaan parhaillaan vaihdattamassa renkaita. Tämä rengaspaikka tarjoaa asiakkaille ilmaista kahvia ja popcornia. Hihiiii. Päivällä käydään kiipeämässä Maxin äidin kanssa ja sitten illallistetaan Maxin vanhempien ja kavereiden kanssa. Toivottavasti kerkeän myös näkemään Allanaa. Je je! :)

Hello Vegas! Hello Rainbow wall!

Ciao! Olen Vegasissa, Dunkin' dounutsissa. Viimeinen kiikkupäivä sujui mukavasti Zionissa Moonlight Buttressilla reitillä nimeltä Sheer Lunacy (vapaana 12b, 8kp ja 245 metriä). Nukuimme myöhään, söimme aamupalat parkkiksella ja matkasimme lämpöisessä turistibussissa lähestymispolulle. Joen ylitys flippifloppereilla alkoi jo tuntua kylmältä. Yöllä on ollut pakkasta melkein viikon ajan. Olimme reitillä kymmenen aikaan. Meidän edellämme kiipesi tällä kertaa kaksi kaverusta, mukavia. Me varioimme reittiä niin, että kiipesimme Moonlightia ensimmäiset kp:t. Tarkoituksena oli yrittää löytää erään neidin kiipeilykenkä. Ei löytynyt. Mutta. Muutama mielenkiintoinen traverse ja alas kiipeäminen (lue: tippuminen, muksahdin kaksi kertaa piikkipuskaan, joka kasvaa keskellä seinää...) tuotti tulosta. Löysin uudet tikkaat, jotka joku oli tiputtanut samaan paikkaan mistä viimeksi löysin alienin. Hehe. Booty.

Kuvaan vain itseäni tänään, reitillä Sheer Lunacy

Syön taas salaa kaikki eväät... hihihihii

Äiti, kp tarkoittaa köydenpituutta ja kruksi on reitin vaikein kohta. :)

Sitten liidasin yhden kp:n! Jee! Tosi helpon, mutta silti. Vaikeimmista köydenpituuksista toinen sujui mukavasti, sillä minulla on pienet sormet ja se helpottaa usein halkeemakiipeilyä. Hyvä esimerkki on Monkeyfingerin ensimmäinen kruksi kp: leiskataan halkeema, jonne juuri ja juuri saa sormenpäät. Minun sormenpäät mahtuvat halkemaan lähes kokonaan, joten 5.12 halkeema on minulle ehkä 5.11/5.11+. Takaisin Sheer Lunacyyn. Toisen kruksi kp:n kiipesin puoliksi vetämällä itseäni ylös mistä nyt ikinä kiinni sain, kamusta, jatkosta, pultista, itse asettamistani kamuista... Harvemmin otteista, let's put it that way. :) Sitten oltiin taas topissa ja haikattiin alas flippifloppereissa.

Seuraavana päivänä ajoimme aamusta Las Vegasiin. Minä halusin kiivetä vielä jotain korkeaa, joten Max ehdotti, että kiivetään Rainbow Wall. Se on Red rocksien ensimmäinen vaikea, iso reitti (5.12, noin 14 kp:ta, 305 metriä) ja monet sanovat, että se on paras reitti tuolla. Reitti on upea, kaikki pitchit saavat viisi tähteä. Reitin keskivaiheilla on noin 70 metriä ei niin loistavaa class 5 -skrämpläystä, että se nyt ei ollut niin loistavaa. Simulina meni se. Yksi miinus tulee lähestymisestä, joka kestää reilut kaksi tuntia ja sisältää 300 metrin edestä ylämäkeä. Hohhoijaa. Toinen miinus tulee ihmeellisestä kissaeläimestä (wikipedia sanoo kissafretiksi), joka yritti yöllä syödä kaiken mitä meillä oli. Minä yritin ottaa kuvan. Max heitti kivellä. Nice.

Hoidimme lähestymisen alta pois edellisenä päivänä, bivitimme aivan reitin juurella (eli nukuimme taivasalla) ja aloitimme kiikut aamulla kuuden aikoihin. Olimme topissa noin yhden maissa. Eväänä oli kaksi karkkipussia ja kuivattuja mangoja. Minä söin aika varmasti 1,5 karkkipussia.

Siinä on reitti, Rainbow wall ja Original route 5.12, 14kp

Reitin juurella minä

Kylmä oli, noin 10 asteen tienoilla. Kiipesin untsikka päällä koko päivän. Ikäväkseni vesipussukkamme oli auennut repussa ja kasteli selkäni. Alas tullaan laskeutumalla koko reitti. Ennen tykkäsin laskeutua. Se oli jännää, kun näki kuinka korkealla on ja saa katsoa koko ajan alaspäin. Isoja reittejä laskeuduttaessa olen kyllästynyt hommaan. Jos köydenpituuksia on 14, niin laskeutumisia on usein lähes sama määrä, jos on yhdellä köydellä liikenteessä. Olin muutenkin aivan jäässä ja sitten kylmä vesi kasteli selkäni. Laskeuduimme, vedimme köyden, laskeuduimme, vedimme köyden, laskeuduimme... Lopulta maa alkoi häämöttää ja totesin, että eihän tässä ole kuin yksi tai kaksi ankkuria välissä. VÄÄRIN. Viisi.

45 minuutin laskeutumisoperaation aikana kylmetyin niin, etten kyennyt ajattelemaan selvästi. Olin aivan pihalla, kun Max käski minun vetää köyttä. En tajunnut kumpaa päätä. En kyennyt keskittymään mihinkään muuhun, kuin että lehmänhäntäni sulkkari on kiinni ankkurissa, että köysi ei hinkkaa sitä puhki ja että grigri:n sulkkari on kiinni, kun on aika laskeutua. Viimeisen kahden kp:n kohdalla Max fiksasi köyden minulle niin, että sain laskeutua maahan asti edeltä. Revin kaikki vaatteet päältäni ja vaihdoin kuivat päälle. Sitten puin vielä kaksi untsaa päälle. Pikku hiljaa olo helpotti. Max tuli alas ja söimme kuivatut mangot ja suklaahippukeksit. Kello oli noin kaksi. Pakkasimme reput ja haikkasimme reilun tunnin takaisin autolle. Autolla odottivat sipsit ja salsa. Nomnom. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Ajoimme leirintäalueelle ja laitoimme illallista. Kun tuli pimeä, kömmimme sänkyyn ja katsoimme elokuvan (Moneyball). Nukkuma-aika! Paitsi, että kello on puoli seitsemän. Ihme vässyköitä me ollaan. Aivan pimeäksi täällä ei mene ikinä, sillä Las Vegas ja erityisesti Luxor hotellin sky beam valaisevat koko tienoon. Kerroinko jo, että olin ripustanut märät vaatteeni kuivumaan ulos? Heräsin keskellä yötä kovaan paukkeeseen. Rajut tuulet ovat tyypillisiä aavikolla. Ja hiekkamyrskyt. Tosi kiva. Kömmin ulos ja keräilin vaatteeni auton ympäriltä. Kaikki löytyi.

Tänään ajetaan Yosemiteen ja huomenna kiivetään pari reittiä. Sitten ajetaan Eugeneen. Haleja raksut! Kohta voidaan skypettää! :)

Climbing in Zionin National Park

Nyt tulee tekstiä. Ollaan kiivetty viikko Zionissa, Utahissa. Joka toinen päivä lähetetään, joka toinen levätään. Zion on kiipeilijän paratiisi, jos hiekkakivihalkeemat, korkeat seinät (300+ metriä, enimmäkseen IV eli ainakin päivä reitillä) ja greidi (vapaana 5.12) osuu mukavuusalueelle. Tai jos tykkää teknota. Multa ei ihan taivu vielä tuo, mutta onneksi mulla on rope-gun matkassa. Ja nousukahvat.

Upeat reitit ovat aivan päätien varrella (lähestyminen 5-15 minuuttia), yöpyminen on ilmaista BLM:n mailla ja kansallispuiston oma ilmainen bussi vie kiipeilijät reitin juurelle. Ilmainen wifi, kirjasto ja kokkausfasiliteetit löytyvät kaikki aivan läheltä. Zionin läpi kulkeva tie on suljettu autoilta sesongin aikana. Aamun ensimmäinen bussi kiipeilymestoille lähtee klo 7 reikä reikä. Reitin juurelle pääsee aikaisintaan kahdeksaksi. Jos haluat alppistartin, voi hakea luvan bivittää reitin juurella. Ei kiitos. Ja läheltä löytyvät Indian creek (5 h), Yosemite (5 h) ja Red Rocks (2 h).

Zion Angel's landing polulta

Ensimmäisenä päivänä kiivettiin Touchstone wall, koska toivoin helppoa seinää alkuun. Reitti on 5.9 C2, mutta kiipesimme vapaasti myös tekno-osuuksia, joten reitti oli meille ehkä 5.11-. Alku oli minulle jumarointia kahden kp:n verran. Jumarointitaustani? To the limit -elokuva, yksi sessio Melon släbillä kahdella kahvalla ja toinen sessio TK:lla yhdellä kahvalla ja grigri:llä. Ei mennyt niin kuin Huberin veljeksillä ei. For future reference, reitillä saattaa joutua traversaan ja ylittämään lippoja. Duh. Tusasin aikani, opin mitä ei kannata tehdä ja selvisin ankkurille. Kolmannella kplla sain varmistaessani köyden aivan solmuun. Sitten kiipesin neljännen kp:n itku kurkussa, koska olin aivan poikki. Ankkurille päästyäni kieltäydyin syömästä ja juomasta. (Just näin Emma, hyvä.) Max lähti seuraavalle kp:lle. Kun hän katosi näkyvistä, kaivoin vasurilla repusta keksipussin ja söin meidän kaikki keksit. Sitten olinkin taas paremmalla tuulella ja kiipesin loput viisi (?) kp:ta hymyssä suin. Näin ensimmäinen päivä Zionissa.

Mietin jälkeenpäin mikä minut sai pahalle mielelle kesken upean reitin: repun ja räkin paino, hiekkakivihalkeemiin tottumattomat kämmenselät, jotka hankautuivat verille, kuumuus, odotukset, yhtäkkinen auttamattomuuden tunne, kun tajusin, että en jaksa. Ja varpaisiinkin sattui. Pahinta oli se, että kiipeily ei ollut kivaa. Kiipeily on aina kivaa. Vaikka sattuu ja väsyttää. Olen minä kans vässykkä välillä.

Max kyseli illalla keksien perään. Joo, Emma söi kun oli paha mieli.

Täydellinen jammihalkeema, Emma leiskaa. Paljon raskaampaa katsokaas. Kaverini Laurin sanoja lainaten - ilmasta kuntoo!

Touchstone wall lähetetty

Välipäivät kulutamme kirjastossa tai muiden turistien tavoin haikkaillen Zionin retkipoluilla. Välipäivän ohjelmaan kuuluu tietenkin myös kiipeilykamojen pakkaus valmiiksi seuraavaa päivää varten. Vuorossa Moonlight Buttress (5.8 C1, 10kp, 365 metriä ja V tai vapaana 5.12+). Jos et tiedä mikä se on, niin se on paljon haastavampi ja pidempi kuin Touchstone wall. Jos tiedät, niin KYLLÄ, on se hiano! Ei sanat riitä. Tässä lyhyesti päivästä, jolloin kiipesin jumaroin Moonlight buttressin. Max kiipesi.

Oli lauantai, joten osasimme odottaa ruuhkaa. Reitillä oli kaksi teknoporukkaa, yksi yläköysittelijäporukka ja me. Nopeuttaaksemme tahtia ja helpottaaksemme Maxin liidausurakkaa päätimme, että minä jumaroin puolet seinästä, emmekä haulaa. Tämä tarkoittaa, että minä kannan reppua. Reitin juurelle ei palata, joten mukaan otetaan vain välttämättömimmät jutut, eli kolme litraa vettä, kuivattua mangoa ja energiapatukoita. Minulle lenkkarit jumarointia varten ja släpärit joen ylittämistä varten. Light and fast!

Heräsimme kuudelta, bussiin 7 reikä reikä ja reitillä kello 8. Olimme vauhdikkaita. Minä päätin vauhdittaa hommaa vielä niin, että tiputin toisen kiipeilykenkäni kesken matkan. Light and fast, right. Jumarointi on nopeampaa ja Emmahan jumaroi. Koko loppumatkan je! Topissa olimme niin ajoissa, että päätimme haikata vielä näköalatasanteelle. Päivä oli ehdottomasti yksi upeimmista ja hauskimmista kiikkupäivistä ikinä. Kenkäjuttukin vaan nauratti. Muistatteko, kun tiputin puhelimeni Monkey facelta?

Moonlight Buttress on vaan niin hiano!

Seuraavana päivänä kävimme etsimässä minun kenkääni. Ei löytynyt. Mutta olen saanut rahat takaisin booty gearina. Keltainen alieni, kaksi BD:n kiilaa, yksi DMM:n offset kiila ja yksi lukollinen sulkkari. Jos kaipailet, niin kysele.

Sitten oli vuorossa Monkey finger (12b, 8-9kp, 270 metriä). Sadetta oli luvattu iltapäiväksi, joten light and fast meiningillä taas seinälle. Tällä kertaa jätin kahvat autoon ja kiipesin kaiken. Krukseja oli useampi, mutta vetelin itseäni tottuneesti kamoista, kun homma meni liian hankalaksi. Jalikset olivat pieniä, kivi liukasta ja minun sisätossut (ei ne punaiset 5.10, vaan scarpat, jotka käy aamutossuista) liian lörpöt. Seli seli. Aina pakko selittää. En voi vaan sanoa, että minä en osaa. Seuraavana päivänä ajoimme St. Georgeen ostamaan minulle uudet kengät. I want your best shoes for edging, thank you. Jouduimme pakittamaan sateen takia Monkeyfingerilta kaksi kp:ta ennen huippua. Kiipeämme sen uudestaan, jahka kivi kuivuu.

Hiekkakiven huonopuoli on, että sen pitää antaa kuivua 24 tuntia. Eikä ihme. Kivi on uskomattoman huokoista ja pehmeää. Jumiin jääneet kamut saa irti ravistelemalla. Kivi kamun ympärillä muuttuu hiekaksi, kun räpeltää tarpeeksi. Aasinsilta. Kohta illallista ja reppujen pakkaus huomista varten. Ja elokuva-ilta. Meillä on joka ilta elokuvailta. Suihkua on ikävä. Päätimme muuten jäädä tänne Zioniin loppuajaksi. Indian creek oli mielessä, mutta Zionin pitkät reitit vievät voiton. Ajamme Yosemiten kautta Oregoniin 6. päivän tienoilla, jos tiet pysyvät auki. Graniittia, jee! Se on big if. Nyt sitä iltaruokaa. Spaghettia, vihanneksia ja alfredokastiketta. xoxoxo

Limestone cragging

Olemme edelleen Vegasissa. Meillä oli eilen lepopäivä, joten menimme porukalla vuorille kiipeämään kalkkikiveä. Oli mukavaa. Todella erilaista kuin red rocksien hiekkakivi. Liidasin pari reittiä ja yläröin yhtä vaikeaa. Pojat antoivat yrkkää reitille, jonka he luulivat olevan 12c. Ei mennyt. Se olikin 14 yläpäätä. Nauratti jälkikäteen. Söimme illallista ulkona, altaalla. Oli minun ja Maxin kokkausvuoro: pestopastaa, kanaa, grillattua ananasta ja avocadosalaattia. Nomnom. Vegasissa on todella lämmin edelleen. Vuorilla minulla oli päällä kaksi untuvatakkia. Tai oikeastaan kolme, yksi oli hameena jalkojen ympärillä. Siitä on kuva. Nyt kiikkuun Maxin ja Blaken kanssa Texas Tower direct. 12d ja 6 pitchiä. Emma vetelee tänään itteensä french free -tyylillä ylös. Je je!

Sending temps!

Epinephrine (5.9 trad, 500m)

Kiipesimme eilen sen reitin, josta jo mainitsin. Aloitimme myöhään puolen päivän aikoihin, koska on lauantai ja suurin osa aloittaa todella aikaisin. Emme joutuneet odottelemaan, sillä reitillä oli vain yksi porukka ennen meitä. Kiipesimme pareittain. Minä liidasin kolme pitchiä ja siitäkin huolimatta (minä kiipeän hitaasti...) olimme Maxin kanssa topissa jo ennen viittä. Soli mun pisin reitti ikinä. :) Meillä oli ihan älyttömän hauskaa. Kiipesimme samaan tahtiin ja lomittain niin, että pystyimme juttelemaan ständeillä. Alas haikkaaminen kesti vähän vajaa kaksi tuntia. Autolla odotti olut, sipsit ja salsa. Nom nom. Ja minä keksin uuden merkityksen termille light and fast; jätin varmistuslaitteen ja kameran autoon. Munterilla (sellanen solmu, jolla voi varmistaa, jos löytyy sulkkari) sitten varmistettiin. Nauroin vielä kaverille tuossa muutama päivä sitten, kun hän kertoi tiputtaneensa varmistuslaitteen ja reitiltä piti laskeutua. Pilkka osui omaan nilkkaan nyt niin. Hihihii! Haleja!

Learning how to chimney. Blake is right behind me.

Las Vegas & Redrocks

Hello, täällä taas! Olen Las Vegasissa. Minä ja Max yövymme kaveripariskunnan luona. Eilen kiivettiin sporttireittejä red rockseilla. Tänään kiivetään pidempi reitti, Epinephrine niminen. Mä sanoin, että jos ihan lämmittelyksi jotain helppoa ja ei kauheen korkeelle mentäis, kun mulla kuitenkin on tota yliherkkyyttä korkeille paikoille aina ensin, kun ei ole pää tottunut. Maxin kaverit kutsui meitä kiipeen tuon reitin heidän kanssaan. Ja tietenkin me mennään. Tämä tulee olemaan korkein reitti, mitä minä olen ikinä kiivennyt, noin 530 metriä. 13 pitchiä, jos lasketaan ankkurit, mutta omilla ankkureilla saa lyhennettyä pitchien määrää. Odotellaan, että Blake ja Allison herää. Aloitamme aika myöhään, puoli yhdeksältä oli Blaken toive. Eli olemme reitillä vasta 11 aikaan. Ja kiikku kestää noin 7 tuntia. Eli miehet saa liidata, että keretään ennen auringon laskua pois. :) Mä meen nyt pakkaan ja tekeen eväsleipiä.  Haleja!