Pizza diet and Trout creek

Meidän ruokavalio koostuu yksinomaan pizzasta. Ostimme 20 kg jauhoja, 5 kg juustoa ja paljon tomaattikastiketta. Lisukkeeksi mitä sattuu kaapista käteen. Max lupasi, että kun minä kyllästyn, niin vaihdamme dieettiä. Miulle kelpaa ihan tällä pizzadieetillä, jee! Tänään kävimme iltapäivällä Smith rockilla tekemässä kolmen tunnin kiipeilysessarit Maxin kavereiden kanssa. Oli kivaa.

Eilen kiipesimme Trout Creekissa. Meitä oli iso porukka. Max lähetti projektinsa ja minä lähetin ensimmäisen 5.10 halkeeman pääkiipeilyalueella (JR Token, 5.10). Trout creek vetää kyllä nöyräksi. Halkeemat ovat pitkiä, haastavia (5.10-5.13-) eikä lepoja ole. Toisaalta varsinaisia kruksejakaan ei ole. Pitää vain kyetä kiipeämään tasaisen vaikeaa jatkuvaa halkeema tai "stemboxia" 30 metriä. Neljä reittiä yläköydessä on ehdoton maksimi minulle. Ja sekin tuntuu ihan kauhean paljolta kropassa. Tällä kertaa yläröin yhden ja liidasin kaksi. Kädet oli nuudelit vielä kotimatkallakin.

Minä ja Mr. Squiggles (5.10)

Wally on May Fly (5.12+)

=

Max on Fall Line (5.13-)

Top of the Monkey (5.9, 3p, mixed A0)

Kiirettä on pitänyt, vaikka meillä ei ole muita menoja kuin koulu ja kiipeily. Allana oli meidän vieraana maanantaista torstaihin. Me (siis minä ja Allana) kiipesimme tiistaina ja keskiviikkona Smith rockilla helppoja klassikoita: kolmen kp:n trädimultipitchin (Superslab 5.6), kaksi klassikkohalkeemaa, yhden sporttireitin ja Monkey facen (Pioneer route, mutta variaatiolla Monkey off my back 5.9 A0, 3kp). Allanalla ja minulla on samanlainen näkemys siitä, millainen on täydellinen kiikkupäivä. Vaikka olemme todella erilaisia kiipeilijöitä. Allana ei omien sanojensa mukaan edelleenkään kiipeile. Mutta vuoria hän kyllä kiipeää ja hän on meistä se, joka hallitsee kaikki mahdolliset vertical rescue -taidot. Minä taas otan vastuun liideistä, paitsi jos Allana haluaa liidata. Ensimmäisenä päivänä laulettiin koko ajan, samalla kun kiivettiin siis. Ja juoruttiin ankkureilla ja otettiin valokuvia. Typeriä valokuvia. Minä liidasin ensimmäistä kertaa kaksi 5.9 halkeamaa Smith rockilla. Tarkoin valitut: Moonshine Dihedral ja Chouinard's crack. Allana taas liidasin ensimmäisen trädihalkeemansa mallikkaasti.

Toisena päivänä kiipesimme Monkey facen, joka on apinan pään näköinen kivipaasi. Mun juomapullossa on siitä kuva. Krukseja on muutama. Siis henkisiä krukseja. Ensinnäkin lähestyminen on paljon ylä- ja alamäkeä. Yök. Toiseksi, reitillä tarvitaan trädikamaa, sporttikamaa, kaksi 60 metristä köyttä ja teknokiipeilytaitoja. Yhdellä kp:sta on pulttitikkaat (vapaana 5.13 eli ei kiitos). Pultteja on yli 20, mutta selvisin kymmenellä jatkolla. Kaiken tämän lisäksi reitti on supersuosittu, koska apinapaasi on niin upean näköinen. Onneksemme keskiviikko houkutteli apinalle meidän lisäksi vain viisi henkeä. Oli hauskaa. Ensin soolotaan vähän. Sitten mixtaa teknokp:n juurelle. Minä teknosin (noin 15 minuutissa, todella helppoa A0) apinan suuhun ja fiksasin köyden Allanalle, joka jumaroi. Ensimmäistä kertaa. Sitten apinan suusta ilmava sporttitraverse apinan päälaelle. Sitten kaksi laskeutumista ja tsädääm.

Apina kiivetty, takaisin autolle! Tuossa on apinan pää ja tyttö jumaroimassa.

Mitäs muuta. Eilen kiipesimme Maxin kanssa sporttireittejä pääseinällä. Joka ilta meillä on ollut kavereita kylässä tai olemme menneet kylään. Olen oppinut uuden pelin (Catanin uudisasukkaat) ja tutustunut Bendiläisiin. Tänään oli lepopäivä, joten katsoimme kuusi jaksoa Game of Thronesia. Jos emme mene kyläilemään, katsomme kaksi jaksoa vielä ennen nukkumaan menoa. Huomenna Max menee töihin ja mulla on toinen lepopäivä. Sunnuntaina menemme Trout Creekiin. Jee!

Muutama hauska juttu

Tänään mennään Lauantai-markkinoille. Kerroinko, että unohdin lenkkarini Vegasiin? Sitten hukkui se yksi kiipeilykenkä moonlight buttressilla. Sitten unohdin yhtenä aamuna autonavaimen rocketboxin avaimenreikään. Koko päiväksi. Ja rocketboxin kansi oli auki, tietenkin. Mitäs muuta minä tein. Tiputin sulkkarin kun olimme laskeutumassa reitiltä Yosemitessa. Pikkujuttu. Sitten laskeutuessa toinen lettitupsu ajautui grigrin väliin. Siis varmistuslaitteen väliin. Joka oli polttavan kuuma, koska olin laskeutunut jo 50 metriä kauheaa vauhtia. Revin letin irti laitteesta. Ja irrotin tukun palaneita, kärvistyneitä hiuksia. Nice.

Näin Allanan eilen. Hän on matkalla Montanaan ja pysähtyi Eugenessa. Sattumalta minä satuin tänne samaan aikaan. Sattumalta sattui, haahaa. :) Vaihdoimme kuulumisia ja kävimme moikkaamassa muutamaa yhteistä tuttua. Allana lähti jo Smith rockille ja sieltä Bendiin. Näemme siis Bendissä vielä ensi viikolla ja tiistaina suunnitelmissa on kiivetä yhdessä. Myös April (kiipesi Grand tetonin meidän kanssa) on Bendissä nykyään. Ja pari muuta kiipeilykaveria, jotka asuivat ennen Eugenessa. Ja Maxin kaverit asuvat siellä. Pieni Amerikka.

Kiitos videoviestistä! Nauroin ihan hulluna teille. Ootta rakkaita. <3

Nikallakin on teippihanskat

Toinen tupsuista jäi grigriin väliin. Ja paloi karrelle. Kiiiiva. Reitillä Serenity-Sons (10d).

Day in Yosemite

Ajoimme Vegasista viisi tuntia vuorille, lähelle Yosemiten kansallispuistoa. Yövyimme ja jatkoimme matkaa Yosemiteen aamulla viiden maissa. Pakkasta oli ja nukuin ensimmäisen kerran makuupussissa reissun aikana. Minä nousen aina hieman ennen Maxia, että saan kahvit tulelle. Ajoimme vuorilta alas auringon noustessa. Mittari näytti edelleen nollaa, kun pääsimme perille Yosemiteen. Valitsimme kaksi helpohkoa klassikkoreittiä, jotka olivat eri seinillä, mutta lyhyen kävelymatkan päässä. Kiipesimme ensin Central Pillar of Frenzyn (5 kp:ta 5.10a). Se on aivan El cappa vastapäätä. Kiipesimme reitin kolmessa kp:ssa ja olimme takaisin autolla 10 jälkeen. Sitten ajoimme syvemmälle laaksoon Royal Archesille, missä kiipesimme kahden halkeemareitin yhdistelmän: Serinity crack (3kp:ta ja 5.10d) ja Sons of Yesterday (en muista monta ja 5.10a).

Kello on 6 ja mittari näyttää miinus kolme. Yosemiteen!

Laskeutumista

Maisemia Yosemitessa

Auringossa oli niin kuuma, että kiipesimme ilman paitaa. Kolmen hengen porukka aloitti juuri ennen meitä Serinity crackin, mutta he päästivät meidät ohi kolmen kp:n jälkeen. Halkeemat olivat uskomattomia. Oli mukava kiivetä vaihteeksi helppoja reittejä. 400 metriä ei tuntunut missään. Nämä olivat helpoimmat reitit, mitä olen kiivennyt reissun aikana. Kaikkien muiden reittien vaikeimmat kp:t ovat olleet 5.12. Minä en todellakaan ole tarpeeksi vahva kiipeämään 400 metriä vapaasti 5.12. Mutta hienointa tässä reissussa on ollut juuri se, että olen tajunnut, että ei minun tarvitsekaan olla. Oikealla asenteella (lue: ei tarvitse kiivetä puhtaasti eikä pelkää vetää jatkosta tai kamusta) pääsee kruksien ohi. Minulle tärkeintä ja hauskinta on päästä kiipeämän mahdollisimman paljon. En tuhlaa aikaa projektoimalla yhtä vaikeaa köydenpituutta tai yhtä kohtaa yhdellä kp:lla. Suurin osa kp:sta on ollut noin 5.11, mikä on sopivan haastavaa. Lisäksi on otettava huomioon edellä ja perässä kiipeävät porukat sekä kamojen siivoaminen. Muutaman kerran kamu oli niin jumissa, että joudun käyttämään kahta kättä saadakseni sen pois. Pakko tulla köyteen..

Laskeuduimme reitiltä neljältä ja olimme autolla viiden maissa. Päätimme jatkaa matkaa kohti Eugenea. Illalliseksi mutustin karkkipussin ja puolikkaan pussin tacolastuja. Nom nom nom. Yövyimme I-5 varrella ja jatkoimme matkaa Eugeneen aikaisin aamulla.

Ihokin on paranemaan päin :)

Eli nyt olemme Eugenessa. Eilisen kohokohta oli lämmin suihku ja illallinen kaveripariskunnan kanssa. Pizzaa ja jalkapallopeli telkkarista, Ducks vs. Stanford (20-26). Tänään hoidetaan asioita. Ollaan parhaillaan vaihdattamassa renkaita. Tämä rengaspaikka tarjoaa asiakkaille ilmaista kahvia ja popcornia. Hihiiii. Päivällä käydään kiipeämässä Maxin äidin kanssa ja sitten illallistetaan Maxin vanhempien ja kavereiden kanssa. Toivottavasti kerkeän myös näkemään Allanaa. Je je! :)

Hello Vegas! Hello Rainbow wall!

Ciao! Olen Vegasissa, Dunkin' dounutsissa. Viimeinen kiikkupäivä sujui mukavasti Zionissa Moonlight Buttressilla reitillä nimeltä Sheer Lunacy (vapaana 12b, 8kp ja 245 metriä). Nukuimme myöhään, söimme aamupalat parkkiksella ja matkasimme lämpöisessä turistibussissa lähestymispolulle. Joen ylitys flippifloppereilla alkoi jo tuntua kylmältä. Yöllä on ollut pakkasta melkein viikon ajan. Olimme reitillä kymmenen aikaan. Meidän edellämme kiipesi tällä kertaa kaksi kaverusta, mukavia. Me varioimme reittiä niin, että kiipesimme Moonlightia ensimmäiset kp:t. Tarkoituksena oli yrittää löytää erään neidin kiipeilykenkä. Ei löytynyt. Mutta. Muutama mielenkiintoinen traverse ja alas kiipeäminen (lue: tippuminen, muksahdin kaksi kertaa piikkipuskaan, joka kasvaa keskellä seinää...) tuotti tulosta. Löysin uudet tikkaat, jotka joku oli tiputtanut samaan paikkaan mistä viimeksi löysin alienin. Hehe. Booty.

Kuvaan vain itseäni tänään, reitillä Sheer Lunacy

Syön taas salaa kaikki eväät... hihihihii

Äiti, kp tarkoittaa köydenpituutta ja kruksi on reitin vaikein kohta. :)

Sitten liidasin yhden kp:n! Jee! Tosi helpon, mutta silti. Vaikeimmista köydenpituuksista toinen sujui mukavasti, sillä minulla on pienet sormet ja se helpottaa usein halkeemakiipeilyä. Hyvä esimerkki on Monkeyfingerin ensimmäinen kruksi kp: leiskataan halkeema, jonne juuri ja juuri saa sormenpäät. Minun sormenpäät mahtuvat halkemaan lähes kokonaan, joten 5.12 halkeema on minulle ehkä 5.11/5.11+. Takaisin Sheer Lunacyyn. Toisen kruksi kp:n kiipesin puoliksi vetämällä itseäni ylös mistä nyt ikinä kiinni sain, kamusta, jatkosta, pultista, itse asettamistani kamuista... Harvemmin otteista, let's put it that way. :) Sitten oltiin taas topissa ja haikattiin alas flippifloppereissa.

Seuraavana päivänä ajoimme aamusta Las Vegasiin. Minä halusin kiivetä vielä jotain korkeaa, joten Max ehdotti, että kiivetään Rainbow Wall. Se on Red rocksien ensimmäinen vaikea, iso reitti (5.12, noin 14 kp:ta, 305 metriä) ja monet sanovat, että se on paras reitti tuolla. Reitti on upea, kaikki pitchit saavat viisi tähteä. Reitin keskivaiheilla on noin 70 metriä ei niin loistavaa class 5 -skrämpläystä, että se nyt ei ollut niin loistavaa. Simulina meni se. Yksi miinus tulee lähestymisestä, joka kestää reilut kaksi tuntia ja sisältää 300 metrin edestä ylämäkeä. Hohhoijaa. Toinen miinus tulee ihmeellisestä kissaeläimestä (wikipedia sanoo kissafretiksi), joka yritti yöllä syödä kaiken mitä meillä oli. Minä yritin ottaa kuvan. Max heitti kivellä. Nice.

Hoidimme lähestymisen alta pois edellisenä päivänä, bivitimme aivan reitin juurella (eli nukuimme taivasalla) ja aloitimme kiikut aamulla kuuden aikoihin. Olimme topissa noin yhden maissa. Eväänä oli kaksi karkkipussia ja kuivattuja mangoja. Minä söin aika varmasti 1,5 karkkipussia.

Siinä on reitti, Rainbow wall ja Original route 5.12, 14kp

Reitin juurella minä

Kylmä oli, noin 10 asteen tienoilla. Kiipesin untsikka päällä koko päivän. Ikäväkseni vesipussukkamme oli auennut repussa ja kasteli selkäni. Alas tullaan laskeutumalla koko reitti. Ennen tykkäsin laskeutua. Se oli jännää, kun näki kuinka korkealla on ja saa katsoa koko ajan alaspäin. Isoja reittejä laskeuduttaessa olen kyllästynyt hommaan. Jos köydenpituuksia on 14, niin laskeutumisia on usein lähes sama määrä, jos on yhdellä köydellä liikenteessä. Olin muutenkin aivan jäässä ja sitten kylmä vesi kasteli selkäni. Laskeuduimme, vedimme köyden, laskeuduimme, vedimme köyden, laskeuduimme... Lopulta maa alkoi häämöttää ja totesin, että eihän tässä ole kuin yksi tai kaksi ankkuria välissä. VÄÄRIN. Viisi.

45 minuutin laskeutumisoperaation aikana kylmetyin niin, etten kyennyt ajattelemaan selvästi. Olin aivan pihalla, kun Max käski minun vetää köyttä. En tajunnut kumpaa päätä. En kyennyt keskittymään mihinkään muuhun, kuin että lehmänhäntäni sulkkari on kiinni ankkurissa, että köysi ei hinkkaa sitä puhki ja että grigri:n sulkkari on kiinni, kun on aika laskeutua. Viimeisen kahden kp:n kohdalla Max fiksasi köyden minulle niin, että sain laskeutua maahan asti edeltä. Revin kaikki vaatteet päältäni ja vaihdoin kuivat päälle. Sitten puin vielä kaksi untsaa päälle. Pikku hiljaa olo helpotti. Max tuli alas ja söimme kuivatut mangot ja suklaahippukeksit. Kello oli noin kaksi. Pakkasimme reput ja haikkasimme reilun tunnin takaisin autolle. Autolla odottivat sipsit ja salsa. Nomnom. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Ajoimme leirintäalueelle ja laitoimme illallista. Kun tuli pimeä, kömmimme sänkyyn ja katsoimme elokuvan (Moneyball). Nukkuma-aika! Paitsi, että kello on puoli seitsemän. Ihme vässyköitä me ollaan. Aivan pimeäksi täällä ei mene ikinä, sillä Las Vegas ja erityisesti Luxor hotellin sky beam valaisevat koko tienoon. Kerroinko jo, että olin ripustanut märät vaatteeni kuivumaan ulos? Heräsin keskellä yötä kovaan paukkeeseen. Rajut tuulet ovat tyypillisiä aavikolla. Ja hiekkamyrskyt. Tosi kiva. Kömmin ulos ja keräilin vaatteeni auton ympäriltä. Kaikki löytyi.

Tänään ajetaan Yosemiteen ja huomenna kiivetään pari reittiä. Sitten ajetaan Eugeneen. Haleja raksut! Kohta voidaan skypettää! :)

Climbing in Zionin National Park

Nyt tulee tekstiä. Ollaan kiivetty viikko Zionissa, Utahissa. Joka toinen päivä lähetetään, joka toinen levätään. Zion on kiipeilijän paratiisi, jos hiekkakivihalkeemat, korkeat seinät (300+ metriä, enimmäkseen IV eli ainakin päivä reitillä) ja greidi (vapaana 5.12) osuu mukavuusalueelle. Tai jos tykkää teknota. Multa ei ihan taivu vielä tuo, mutta onneksi mulla on rope-gun matkassa. Ja nousukahvat.

Upeat reitit ovat aivan päätien varrella (lähestyminen 5-15 minuuttia), yöpyminen on ilmaista BLM:n mailla ja kansallispuiston oma ilmainen bussi vie kiipeilijät reitin juurelle. Ilmainen wifi, kirjasto ja kokkausfasiliteetit löytyvät kaikki aivan läheltä. Zionin läpi kulkeva tie on suljettu autoilta sesongin aikana. Aamun ensimmäinen bussi kiipeilymestoille lähtee klo 7 reikä reikä. Reitin juurelle pääsee aikaisintaan kahdeksaksi. Jos haluat alppistartin, voi hakea luvan bivittää reitin juurella. Ei kiitos. Ja läheltä löytyvät Indian creek (5 h), Yosemite (5 h) ja Red Rocks (2 h).

Zion Angel's landing polulta

Ensimmäisenä päivänä kiivettiin Touchstone wall, koska toivoin helppoa seinää alkuun. Reitti on 5.9 C2, mutta kiipesimme vapaasti myös tekno-osuuksia, joten reitti oli meille ehkä 5.11-. Alku oli minulle jumarointia kahden kp:n verran. Jumarointitaustani? To the limit -elokuva, yksi sessio Melon släbillä kahdella kahvalla ja toinen sessio TK:lla yhdellä kahvalla ja grigri:llä. Ei mennyt niin kuin Huberin veljeksillä ei. For future reference, reitillä saattaa joutua traversaan ja ylittämään lippoja. Duh. Tusasin aikani, opin mitä ei kannata tehdä ja selvisin ankkurille. Kolmannella kplla sain varmistaessani köyden aivan solmuun. Sitten kiipesin neljännen kp:n itku kurkussa, koska olin aivan poikki. Ankkurille päästyäni kieltäydyin syömästä ja juomasta. (Just näin Emma, hyvä.) Max lähti seuraavalle kp:lle. Kun hän katosi näkyvistä, kaivoin vasurilla repusta keksipussin ja söin meidän kaikki keksit. Sitten olinkin taas paremmalla tuulella ja kiipesin loput viisi (?) kp:ta hymyssä suin. Näin ensimmäinen päivä Zionissa.

Mietin jälkeenpäin mikä minut sai pahalle mielelle kesken upean reitin: repun ja räkin paino, hiekkakivihalkeemiin tottumattomat kämmenselät, jotka hankautuivat verille, kuumuus, odotukset, yhtäkkinen auttamattomuuden tunne, kun tajusin, että en jaksa. Ja varpaisiinkin sattui. Pahinta oli se, että kiipeily ei ollut kivaa. Kiipeily on aina kivaa. Vaikka sattuu ja väsyttää. Olen minä kans vässykkä välillä.

Max kyseli illalla keksien perään. Joo, Emma söi kun oli paha mieli.

Täydellinen jammihalkeema, Emma leiskaa. Paljon raskaampaa katsokaas. Kaverini Laurin sanoja lainaten - ilmasta kuntoo!

Touchstone wall lähetetty

Välipäivät kulutamme kirjastossa tai muiden turistien tavoin haikkaillen Zionin retkipoluilla. Välipäivän ohjelmaan kuuluu tietenkin myös kiipeilykamojen pakkaus valmiiksi seuraavaa päivää varten. Vuorossa Moonlight Buttress (5.8 C1, 10kp, 365 metriä ja V tai vapaana 5.12+). Jos et tiedä mikä se on, niin se on paljon haastavampi ja pidempi kuin Touchstone wall. Jos tiedät, niin KYLLÄ, on se hiano! Ei sanat riitä. Tässä lyhyesti päivästä, jolloin kiipesin jumaroin Moonlight buttressin. Max kiipesi.

Oli lauantai, joten osasimme odottaa ruuhkaa. Reitillä oli kaksi teknoporukkaa, yksi yläköysittelijäporukka ja me. Nopeuttaaksemme tahtia ja helpottaaksemme Maxin liidausurakkaa päätimme, että minä jumaroin puolet seinästä, emmekä haulaa. Tämä tarkoittaa, että minä kannan reppua. Reitin juurelle ei palata, joten mukaan otetaan vain välttämättömimmät jutut, eli kolme litraa vettä, kuivattua mangoa ja energiapatukoita. Minulle lenkkarit jumarointia varten ja släpärit joen ylittämistä varten. Light and fast!

Heräsimme kuudelta, bussiin 7 reikä reikä ja reitillä kello 8. Olimme vauhdikkaita. Minä päätin vauhdittaa hommaa vielä niin, että tiputin toisen kiipeilykenkäni kesken matkan. Light and fast, right. Jumarointi on nopeampaa ja Emmahan jumaroi. Koko loppumatkan je! Topissa olimme niin ajoissa, että päätimme haikata vielä näköalatasanteelle. Päivä oli ehdottomasti yksi upeimmista ja hauskimmista kiikkupäivistä ikinä. Kenkäjuttukin vaan nauratti. Muistatteko, kun tiputin puhelimeni Monkey facelta?

Moonlight Buttress on vaan niin hiano!

Seuraavana päivänä kävimme etsimässä minun kenkääni. Ei löytynyt. Mutta olen saanut rahat takaisin booty gearina. Keltainen alieni, kaksi BD:n kiilaa, yksi DMM:n offset kiila ja yksi lukollinen sulkkari. Jos kaipailet, niin kysele.

Sitten oli vuorossa Monkey finger (12b, 8-9kp, 270 metriä). Sadetta oli luvattu iltapäiväksi, joten light and fast meiningillä taas seinälle. Tällä kertaa jätin kahvat autoon ja kiipesin kaiken. Krukseja oli useampi, mutta vetelin itseäni tottuneesti kamoista, kun homma meni liian hankalaksi. Jalikset olivat pieniä, kivi liukasta ja minun sisätossut (ei ne punaiset 5.10, vaan scarpat, jotka käy aamutossuista) liian lörpöt. Seli seli. Aina pakko selittää. En voi vaan sanoa, että minä en osaa. Seuraavana päivänä ajoimme St. Georgeen ostamaan minulle uudet kengät. I want your best shoes for edging, thank you. Jouduimme pakittamaan sateen takia Monkeyfingerilta kaksi kp:ta ennen huippua. Kiipeämme sen uudestaan, jahka kivi kuivuu.

Hiekkakiven huonopuoli on, että sen pitää antaa kuivua 24 tuntia. Eikä ihme. Kivi on uskomattoman huokoista ja pehmeää. Jumiin jääneet kamut saa irti ravistelemalla. Kivi kamun ympärillä muuttuu hiekaksi, kun räpeltää tarpeeksi. Aasinsilta. Kohta illallista ja reppujen pakkaus huomista varten. Ja elokuva-ilta. Meillä on joka ilta elokuvailta. Suihkua on ikävä. Päätimme muuten jäädä tänne Zioniin loppuajaksi. Indian creek oli mielessä, mutta Zionin pitkät reitit vievät voiton. Ajamme Yosemiten kautta Oregoniin 6. päivän tienoilla, jos tiet pysyvät auki. Graniittia, jee! Se on big if. Nyt sitä iltaruokaa. Spaghettia, vihanneksia ja alfredokastiketta. xoxoxo

Limestone cragging

Olemme edelleen Vegasissa. Meillä oli eilen lepopäivä, joten menimme porukalla vuorille kiipeämään kalkkikiveä. Oli mukavaa. Todella erilaista kuin red rocksien hiekkakivi. Liidasin pari reittiä ja yläröin yhtä vaikeaa. Pojat antoivat yrkkää reitille, jonka he luulivat olevan 12c. Ei mennyt. Se olikin 14 yläpäätä. Nauratti jälkikäteen. Söimme illallista ulkona, altaalla. Oli minun ja Maxin kokkausvuoro: pestopastaa, kanaa, grillattua ananasta ja avocadosalaattia. Nomnom. Vegasissa on todella lämmin edelleen. Vuorilla minulla oli päällä kaksi untuvatakkia. Tai oikeastaan kolme, yksi oli hameena jalkojen ympärillä. Siitä on kuva. Nyt kiikkuun Maxin ja Blaken kanssa Texas Tower direct. 12d ja 6 pitchiä. Emma vetelee tänään itteensä french free -tyylillä ylös. Je je!

Sending temps!

Epinephrine (5.9 trad, 500m)

Kiipesimme eilen sen reitin, josta jo mainitsin. Aloitimme myöhään puolen päivän aikoihin, koska on lauantai ja suurin osa aloittaa todella aikaisin. Emme joutuneet odottelemaan, sillä reitillä oli vain yksi porukka ennen meitä. Kiipesimme pareittain. Minä liidasin kolme pitchiä ja siitäkin huolimatta (minä kiipeän hitaasti...) olimme Maxin kanssa topissa jo ennen viittä. Soli mun pisin reitti ikinä. :) Meillä oli ihan älyttömän hauskaa. Kiipesimme samaan tahtiin ja lomittain niin, että pystyimme juttelemaan ständeillä. Alas haikkaaminen kesti vähän vajaa kaksi tuntia. Autolla odotti olut, sipsit ja salsa. Nom nom. Ja minä keksin uuden merkityksen termille light and fast; jätin varmistuslaitteen ja kameran autoon. Munterilla (sellanen solmu, jolla voi varmistaa, jos löytyy sulkkari) sitten varmistettiin. Nauroin vielä kaverille tuossa muutama päivä sitten, kun hän kertoi tiputtaneensa varmistuslaitteen ja reitiltä piti laskeutua. Pilkka osui omaan nilkkaan nyt niin. Hihihii! Haleja!

Learning how to chimney. Blake is right behind me.

Las Vegas & Redrocks

Hello, täällä taas! Olen Las Vegasissa. Minä ja Max yövymme kaveripariskunnan luona. Eilen kiivettiin sporttireittejä red rockseilla. Tänään kiivetään pidempi reitti, Epinephrine niminen. Mä sanoin, että jos ihan lämmittelyksi jotain helppoa ja ei kauheen korkeelle mentäis, kun mulla kuitenkin on tota yliherkkyyttä korkeille paikoille aina ensin, kun ei ole pää tottunut. Maxin kaverit kutsui meitä kiipeen tuon reitin heidän kanssaan. Ja tietenkin me mennään. Tämä tulee olemaan korkein reitti, mitä minä olen ikinä kiivennyt, noin 530 metriä. 13 pitchiä, jos lasketaan ankkurit, mutta omilla ankkureilla saa lyhennettyä pitchien määrää. Odotellaan, että Blake ja Allison herää. Aloitamme aika myöhään, puoli yhdeksältä oli Blaken toive. Eli olemme reitillä vasta 11 aikaan. Ja kiikku kestää noin 7 tuntia. Eli miehet saa liidata, että keretään ennen auringon laskua pois. :) Mä meen nyt pakkaan ja tekeen eväsleipiä.  Haleja!

South Sister

Summit!

Kiivettiin stetsattiin Allanan kanssa kotimatkan varrella sijaitseva South sister -vuori. Vuori ei ole tekninen, mutta ylämäkeä pitää jaksaa tampata noin 8 km. Parkkipaikan ja huipun välillä on lähes 1800 metriä korkeuseroa. Viimehetken kiipeilytempaukset ovat aina parhaita. Onneksi keksittiin eilen illalla, että kyseinen vuori on molemmilta valloittamatta. Päivä sisälsi paljon hikeä ja naurua.

Summit the Grand

Owen-spalding lähetetty. Paljon voisin kertoa, mutta ei ole aikaa. Lyhyesti. Autolta autolle reissu kesti tasan 24 tuntia. Nukuttiin 5 tuntia välissä. Otettiin korkeutta yhteensä yli kaksi kilometriä ja tampattiin/kiivettiin yhteensä melkein 30 kilometriä. Aivan mahtava reissu. Minä ja Allana olimme suunnitelleet koko reissun ja paria päivää ennen saimme vahvistusta tiimiimme. Allanan serkku Tim ja puolituttu opiskelukaveri April tulivat meidän mukaan. Minä ja April liidasimme, koska olimme kokeneimmat kiipeilijät.

Minä sain mennä ensimmäisenä Allanan kanssa, koska me olimme ottaneet selvää reitistä etukäteen. Huutelimme ohjeita Aprilille ja Timille. Mitä lähemmäs huippua kiipesin sitä enemmän hengästytti. Muuten korkeuseroa ei huomannut. Siis ei särkyjä tai astmaongelmia. Oli mahtava tunne etsiä oikea reitti ja kavuta ensimmäisenä huipulle. Kukaan muu ei ollut siellä. Minä ja Allana hengasimme puolitoista tuntia huipulla kunne April ja Tim löysivät perille. Vietimme vielä toisen tunnin ylhäällä. Ei ketään muita. Aivan mahtava kiipeilypäivä!

Haikkasimme takaisin autolle samana päivänä. Olo on aikas poikkinainen, mutta onnellinen. Vuorilla oloa ei voita mikään. En tiedä milloin viimeksi minulla oli yhtä hauskaa kiipeilyreissulla. Tai yhtä raskasta. Jää, lumi ja korkeusero lisäsivät mukavasti haastetta varsinaiseen kiipeilyyn. No niin, nyt on pakko mennä. Mui mui!

Teltat pystyyn 6 tunnin lähestymisen jälkeen, kalsariasussa on hyvä olla. Ja noilla lumipopoilla on raskas kävellä.

Tonne mennään huomenna.

Tästä alkaa meidän reitti eli Owen-Spalding

Huipulla, jotain yli neljä kilsaa. Hengästytti, kun puhuin liikaa.

Siistein ulkohuussi ever, hyvät näkymät.

Huipulta piti tulla alas, alas, alas alas, jotain 15 kilometriä ja korkeusero 2 kilometriä. En tykkää. Oltiin autolla puolen yön aikaan.

Going for the Grand

Tässä suunnitelma seuraavalle kolmelle päivälle. En tiedä osaanko kertoa tätä suomeksi. Tavoitteemme on kiivetä Owen-Spalding (5.4 3kp, 475 metriä, II) reitti kahdessa osassa. Haikkaamme huomenna 12 kilometriä paikkaan, jossa yövymme (lower saddle). Yöpyminen tapahtuu Mt. Hoodin korkeudella, eli periaatteessa kiipeän Mt. Hoodin uudestaan, teltan, makuualustan, makuupussin, kiipeilyvälineiden jne rojun kanssa. Jatkamme matkaa tiistaina aamuyöstä kello 3.00 toiselle tasanteelle (upper saddle), mistä alkaa varsinainen tekninen osuus. Kolme pitchiä 5.4 ja class 5 scramble to the top. Helppoa kiivettävää, mutta ilmavaa. Neljän kilometrin korkeudella meren pinnasta alkaa hapen puutekin tuntua. Haaste on sääikkunan löytäminen, tuntematon maasto ja se, että reitillä voi olla jäätä. Lunta on varmasti.

Otamme reissun aikana korkeutta yhteensä noin 2,5 kilometriä. Hohhoijaa. Tämä tulee olemaan fyysisesti ja henkisesti raskain tekemäni juttu, ever. Oh well. Sääikkuna näyttää hyvältä ja olemme vierailleet metsänvartijoiden (ranger kuulostaa paremmalta) toimistossa pariin otteeseen. Luvat on kunnossa ja kakkapussit repussa. Pari karttaa pitää printata ja ruuat ostaa. Paljon enemmän olisi tietenkin yksityiskohtia, mistä voisin tässä kertoa, mutta ei ole aikaa. Laitan viestiä jossain muodossa, kun tulemme takaisin, viimeistään keskiviikko-iltana eli teidän torstaiaamuna. Tai vähän jälkeen, koska akku voi olla loppu... Jännittää, mutta hyvällä tavalla.

Tässä reitti, joka kiivetään http://www.summitpost.org/owen-spalding-var-owen-chimney/160588

http://www.nps.gov/grte/planyourvisit/hours.htm#CP_JUMP_497666 Jenny lake ranger station tietää kaiken mitä vuorilla tapahtuu, mutta suoraa numeroa en löytänyt. Tuolta löytyy jotain. Adios!

Bye Bye Idaho, Hello Wyoming

Hauskaa oli City of Rockseilla, Idahossa

Illallista Wyomingissa, taustalla Tetonsit

 Tultiin juuri Jacksonsiin, Wyomingiin. Kaunista. Nyt selvitellään, missä voidaan yöpyä. Täällä on karhuja, niin ei voida tienpielessä nukkua. Meh. Pian nähdään!

City of Rocks, ID

Idahossa. Tänään kiivettiin kaksi multipitchiä City of rockseilla: Sinocranium (5.8 sport, 7kp, 200 meträ) ja Theater of Shadows (5.7 sport, 4 kp, 150 metriä). Ihan mahtavaa! Naurettiin ja laulettiin. Huomenna jotain yhden kpn trädijuttuja ja nokka kohti Tetonseja. Nyt pizzalle. Terkkuja! :)

Before shot, taustalla nyppylät, jotka kohta kiivetään: Jackson's Thump ja Steinfell's Dome.

After shot, lovely!

Kiipeilyä sateessa

Olin Smith rockilla sunnuntaina Maxin kavereiden kanssa. Aloitimme kiikut 7.30 ja lopetimme puoliltapäivin. Satoi. Minä varmistin Mikea, jonka projekti (13c eli joku 8a+) oli mukavasti hänkki enkä minä kastunut. Projektoinnin jälkeen minä pääsin oman projektini kimppuun, eli reitin, jota olen halunnut kokeilla siitä asti kun tänne tulin. Tiputettiin vaikeusastetta pari numeroa. Satoi taas. Tokalla yrkällä pääsin ylös. Mukavia liukkaita pikkukrimppejä. Kivoja, eikö vaan Katja.

Illalla pääsin ilmaisten grilliherkkujen äärelle Timberline opasfirman 30-vuotissynttärijuhlissa Smith rockilla. Ja arvatkaas kuka oli myös pippaloissa, Alan Watts. Häntä voisi kutsua Amerikan sporttikiipeilyn isäksi. Hän on kirjoittanut Smith rock -oppaan ja ja ja... Oli aika hienoa.

Kolme kakkuakin oli

Eilen satoi kaatamalla, joten ei kiipeilyä ollenkaan. Vietimme iltaa porukalla Bendissä. Pelasimme Wiitä ja laitoimme ruokaa yhdessä. Oli hauskaa, mutta tiivistä kaveriporukkaa seuratessa tajusin miten paljon minun on omia kavereita ikävä. Yhyy. Tänään pitäisi sataa, ukkostaa ja paistaa. Menemme Smith rockille puoleltapäivin. Illemmalla Allana nappaa minut kyytiin ja lähdemme kohti Wyomingia. Tai saatamme olla Smith rockilla vielä yhden päivän. Kahtotaan. Haleja!

Thriftwayn parkkipaikalla, taas

Heitin aamulla Maxin töihin ja nyt mulla on auto koko viikonlopun. Max vie asiakkaan yhdelle vuorelle, missä täytyy olla yötä. Sopii mulle! Olen nyt matkalla Smith rockille etsimään kiipeilykavereita. Pysähdyin ruokakaupan parkkikselle wifittämään. Illalla ajan takaisin Bendiin ja nukun tuttavapariskunnan sohvalla. Maxin työkavereita. Huomenna takaisin Smith rockille aamupäiväkiikulle ja illalla haen Maxin Sistersistä. Ja sitten takaisin Smith rockille Timberline Mountain guide -firman pippaloihin. Tähän päivään. Kiipeilykavereiden haku ei pitäisi olla vaikeaa sillä törmäsin eilen Sistersissä Lukeen ja Joshiin. Olivat matkalla kiipeilemään. Lisäksi Tara laittoi viestiä. Ja Maxin kaverit Mike ja Dave ovat myös kiipeilemässä. Vaihdan kuteet ja etsin jonkun, jonka tunnen. Mukavaa jussia Suomeen!

Smith, Bend, Trout, Smith, Bend, Wyoming?

Mulla on viisi minuttia aikaa. Olen Smith rockilla, kaupan pihassa. Olen reissussa seuraavat kolme viikkoa. Pyörin tämän viikon Smith-Trout-Bend -akselilla. Ensi viikolla Allana nappaa minut kyytiin, ja ajamme Wyomingiin. Jei! Tänään on lepopäivä eli käyn juoksulenkillä ja hengaan bivvyssä (eli Bivouac on Smith rockin leirintäalueen nimi, mutta kutsutaan biviksi, erittäin epäoleellista). Viikonloppuna hengailen Bendissä, 20 minuutin ajo. Kaikki kiipeilijät asuvat siellä. Paitsi paikalliset. Jos kutsut itseäsi paikalliseksi, se tarkoittaa, että asut leirintäalueella, bivvyssä. Tästä voit sitten tapella niiden paikallisten kanssa, jotka asuvat Bendissä. Mä en tappele. Asun autossa. Välillä teltassa. :) Nyt loppuu akku. Haleja!

Trout creekissä yksi päivä

Uuet kengät

Ostin viikko sitten uudet kiipeilykengät, halvalla kun sain ja oli minun pientä kokoa. Eli sportivan Testarossat. Backcountry gear Eugenessa on mukava siitä, että ne tilailee mielellään kaikki koot kokeiltavaksi, jos kysyy. 35 ja 35,5 pitää melkein aina tilata. Varvasonnettomuuden vuoksi en voinut edes sovittaa toista kenkää. Ostin silti ja kokeilin niitä ensimmäistä kertaa Smith rockilla. Itkuhan multa meinas päästä. Kenkien sisäänajaminen kun kestää hetken ja varpaassa on edelleen mustelma. Kengät pelas kuin unelma, mutta kipu oli niin kova, että muutaman päivän tauko tekee nyt hyvää.

Kiipesin Codyn, Luken ja Maxin kanssa. Minun tavoitteeni kiipeilyreissulle oli ajaa kengät sisään liidaamalla helppoja reittejä. Helppo riippuu päivästä. Minun helppo on reitti, jonka vain sujahdan ylös enkä joudu miettimään mitä olen tekemässä tai missä seuraava pultti on. Kunhan kiipee ja klippaa jatkoja kun pultti sattuu kohdalle. Kiipesin torstai-iltana viisi reittiä ja perjantaina kolme. Kahden viikon totaalinen kiipeilytauko tuntui sormenpäissä. Sattuu näpytellä. Luke ja Cody ovat hauskaa kiikkuseuraa.

Emma sandbagging. Sanoin pojille, että tää on hyvä lämppäriliidi, pehmeä 10a. Minä tiedän, olen ollut täällä aiemminkin. No ei ollut, kun greidiä vaikeampi, boulderhänkkialku, jatkuva ja pitkä. Chicken Mcnuggets on sen nimi. Vierestä kiivettiin Vomit Launch 11b, klassikko, neljä tähteä. Mahtava.

Lounas ja atklaitteita

Pienet asiat tekevät onnelliseksi, coffeecoffeecoffee!

Minun oli pakko ottaa lepopäiviä tähän väliin ja tehdä kouluhommia. Sunnuntai-iltana kiipeilysessarit ja maanantaina Eugeneen valmistujaisia seuraamaan. Tiistaina takaisin Smith rockille. Haleja ja terkkuja! xoxoxo

Ilmaista joogaa ja elokuvia

Otsikossa kaksi viimeistä päivää kiteytettynä. Voitin ilmaisia joogatunteja Eugene Yoga -studioon hyväntekeväisyystapahtumassa. Olemme käyneet joka päivä likkojen kanssa venyttämässä ja puhkumassa. Sitten laitettu illallista ja katsottu elokuvia. Muutamalla on vielä koulujuttuja, mutta suurin osa kavereistani sai viimeiset tentit tehtyä tänään. Varsinainen valmistujaisseremonia on maanantaina. Lähden Smith rockille torstaina Luken ja Codyn kanssa, mutta tulen maanantaiksi katsomaan lakituksen. Tai siis täällä lakki on päässä ja karvatupsu siirretään puolelta toiselle. Niin kuin elokuvissa.

Matkustussuunnitelmat on muuttuneet täysin. Minä ja Allana päätetään vasta valmistujaisten jälkeen minne menemme. Olemme yhtä mieltä siitä, että Yosemite näyttää liian kuumalta ja ruuhkaiselta. Taidamme sittenkin ajaa Wyomingiin ja kiivetä pääasiassa Grand Tetonseilla. Fiiliksen ja sääennusteen mukaan. Enää kuukausi jäljellä. Että aika menee nopiaa. Nyt nukkumaan. Yöt!

PS. Katja, mun Thaimaakengät rikku. Nyt mulla on pelkät släpärit ja juoksukengät. Ja crocksit. Älä kerro kellekään.

Mt. Hood, 3426 metriä

Mt. Hood on nyt kiivetty ja voi että se oli upeaa. En voi sanoin kuvailla miten mahtava fiilis oli koko nousun ajan. Aloitettiin haikkaus 1.30 yöllä. Tai siis otimme ensimmäiset pari sataa metriä korkeutta snowcatin kyydissä. Ohitimme parikymmentä ihmistä matkalla ylös. Pilkkopimeässä ei nähnyt muuta kuin otsalampun valaiseman läntin, muut otsalamput ja tähtitaivaan. Patikoimme hangessa ylämäkeä noin kaksi tuntia. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä mahtavammaksi maisema kävi, sillä Mt. Hood on aivan Portlandin kyljessä. Kaupungin valot vilkkuivat taustalla.

En nukkunut ollenkaan ennen lähtöä, joten minulla oli hieman höntti olo. Olin kuitenkin niin pähkinöissäni, etten välittänyt. Ilma oli yllättävän lämmin, juuri ja juuri nollan alapuolella. Jossain vaiheessa jätimme kävelysauvat lumeen ja otimme köyden, valjaat ja jääraudat käyttöön. Ensin yhdellä hakulla. Max talutti minua kuin koiraa lyhyessä hihnassa. Näin asiakkaiden kanssa kuljetaan, jotteivat he tipu. Todella jyrkkää lunta oli pieni pätkä. Sitten tehtiin ankkuri ja Max kiipesi yhden pitchin ja varmisti minut. Tässä kohtaa aloin nähdä ilman otsalamppua. Tällä pitchillä sain käyttää molempia hakkuja ja oi mitä iloa se oli. Kaiken tamppaamisen jälkeen oli mukava viedä painoa pohkeilta käsille. Jäälumisläbi oli suosikkini, ihan kuin jääkiipeilyä. Sitten yksi pitchi talutushihnassa huipulle. Olimme toka porukka ylhäällä. Kello oli noin viisi aamulla.

Perässämme oli noin 70 vuorenvalloittajaa. Parhaimmillaan vuorella voi olla 200 ihmistä. Hui. Näin vain yhden tytön. Möh. Sitten äkkiä alas, ennen kuin aurinko alkaa nousta. Alasmeno oli aivan hulvatonta. Kaatuilin helpoimmissa kohdissa ja vyöryin alas. Stiga olisi ollut mahtava! Tai sukset. Olimma takaisin autolla noin seitsemältä, aamulla. Tehokasta. Päällimmäisenä mieleen jäi alppilähtö ja pimeässä otsalampun valossa lähestyminen. Jäärautojen käytön opin nopeasti ja lumella liikkuminen sujui luonnostaan. Ja loppu paivan olinkin aivan sekaisin. Tuntui, etta paiva vaan jatkui ja jatkui eika loppunut ollenkaan.

Mulla on tassa kiire, kun pitaa tehda pari tyohakemusta. Katsokaa lisää kuvia facebookista! En ole muuten kiivennyt kahteen viikkoon. Siis kiveä tai muovia. Ensin piti parantaa sormi. Sitten satutin pikkuvarpaani. Jes. Ciao! <3

Huipulla

Alasmenoa

Potluck ja vuorikiipeilyvalmistautumista

Järjestin Maryn kanssa eilen nyyttärit (potluck). Oli mukavata. Minä tein tiramisun ja salaatin. Mary suolaisia alkupaloja ja cup cakeja. Opiskelen tässä vähän ja viiden maissa lähden Portlandiin. Huomenna kiipeän Mt. Hoodin Maxin kanssa. Valitettavasti sää on niin lämmin, että chance of summit on 50/50. Mut pääsenpähän vuorelle leikkimään, vaikkei huipulle asti pääsisikään. Aloitamme haikkaamisen jo tänä yönä. Saatamme saada kyydin Maxin työpaikan piikkiin vuoren puoleen väliin asti, jos muita asiakkaita ei ilmaannu.  Ilman kyytiä aloitamme lähestymisen puolen yön aikoihin ja palaamme takaisin autolle puoleen päivään mennessä. Jos saamme kyydin, lähtö on pari tuntia myöhemmin.

Viikko sitten laskettelija laukaisi lumivyöryn ihan huipulla, koska hän oli tyhmä, koska lasketteli iltapäivällä. Kaikkea minä täällä opin. Lumivyöryvaara on suurin iltapäivällä, kun aurinko on porottanut koko päivän lumelle. Hyvä tietää. Ja siis ei huolta, Max tekee tätä työkseen. Eli jos lumivyöryvaara on, me ei mennä huipulle asti. Niin kuin sanoin, 50/50. Sain kaikki lumikamat lainaan Allanalta. Tulen takaisin bussilla lauantai-iltana (teidän su aamu), mutta yritän laittaa viestiä ennen sitä. Että miten meni ja hengissä ollaan ja niin edes päin. Jeje!

Viikonloppu Eugenessa

Torstaina tein kanelipullia Hannahin, Allanan ja Sannan kanssa. Perjantaina olin kämppisten kanssa nuorten taiteilijoiden (200 kandi- tai maisterivaiheen opiskelijaa) taidenäyttelyssä. Maryn ja parin muun tutun töitä oli esillä. Lauantaiaamuna menin columnseille ottamaan kuvia kiipeilykurssista, johon Sanna ja Richard osallistuivat. Ohjaajat ovat tuttujani, joten minut värvättiin hommiin. Lainasin valjaita ja varmistelin kurssilaisia pari tuntia. Lounastin kämppisten kanssa Off the Wafflessa. Vohveli pekonilla, vaahterasiirappivinegretellä, mansikoilla ja vuohenjuustolla. Nam. Sitten lauantaimarkkinoille maistelemaan mansikoita, jäätelöä ja juustoja. Nom taas. Kotona nukuimme päikkärit. Todella jännää.

Perjantai-ilta, odotetaa, että saadaan porukka kasaan

June ja Rachel tutkii töitä

Eksyn vähän raiteilta, mutta kerron kuitenkin. Kaikilla on kauheat allergiat, koska Eugenessa on pahin siiteppölyesiintymä koko Amerikassa. Tsekatkaa pollen.com. Se punainen keskittymä on Eugene. Illalliseksi minä, June ja Mary teimme risottoa ja tiramisun. Sitten ajoimme Mt. Pisgah -puistoon ja haikkasimme huipulle katsomaan auringonlaskua. Täydellistä. Eugene joogastudiolla on tänään hyväntekeväisyystapahtuma, jonne menen Maryn kanssa. Eipä muuta.

Haleja sinne! :)

Minä lähdin tiramisukeksihakureissulle. Löytyvät aasialaismarketista, missä myydään myös salmiakkia ja Marie-keksejä.

Trout Creek ja Smith Rock

Viikonloppu oli aivan mahtava. Yksi sormi on tulehtunut ja käsivarret on mustelmilla ja naarmuilla. Tää on nyt kiipeilyasiaa. Ajoin Taran kanssa Trout Creekin leirintäalueelle perjantai-iltana. Tapasimme Taran poikaystävän Naten ja hänen tuttunsa Kathleenin. Minä nukuin teltassa, muut autoissaan. Lauantaiaamuna haikkasimme kiipeilyalueelle. Viikonloppu oli vilkas Memorial dayn vuoksi. Yleensä Trout creekissä on vain muutama kiipeilijä ja kaikki tuntevat toisensa. Tänä viikonloppuna paikalla oli iso joukko Seattlesta. Tapasin myös miehen, joka on käynyt Suomessa. Hän teki jotain hommaa 27cragsillä Jyväskylässä (en aivan ymmärtänyt) ja kävi kiipeilemässä Olhavalla.

Vas. The River wide (5.9+) ja JR Token (5.10)

Kiipesin lauantaina (YLÄKÖYDELLÄ) 4 reittiä. Sunnuntaina 3 reittiä. Yksi liidi, jee! Kathleen opetti teippaamaan. Tommy Caldwellin tyylillä.

Minun suosikki stembox! En muista nimeä enkä greidiä.

Lisää tuttuja tiputteli paikalle pitkin päivää Bendistä ja Eugenesta. Hengasimme, varmistimme ja kiipesimme vuoron perään pääkiipeilyalueella. Reitit ovat 30-35 metrisiä jatkuvia halkeemia vieretysten. Kivi on terävää eikä hyviä lepopaikkoja ole. Taustalla komeilee Mt. Jefferson ja Deschutes-joki. Sunnuntaina kiipesin Kathleenin kanssa koko päivän. Minä liidasin yhden helpohkon reitin ja tuli tosi hyvä mieli. Kathleen projektoi 5.12-, mikä on todella vaikea. Kathleen on käynyt Troutissa neljä vuotta säännöllisesti. Älyttömän ihana persoona. Hän tsemppasi minua kun liidasin ja vastaili kärsivällisesti kysymyksiini. Ja minulla on paljon kysymyksiä. Lähinnä eri tyyppisten varmistusten käytöstä ja vastaavuuksista.

Joka päivä satoi. Maanantaina kaatamalla, joten suurin osa kiipeilijöistä päätti pitää lepopäivän. Eiiiii. Max ja minä päätimme kokeilla Smith rockilla kiipeilyä, koska se on kotimatkan varrella. Teimme Marsupials traversen (5.8 R). 8 pitchiä helppoa kiivettävää, joten sade ei haitannut. Kiipesimme marsupials-kalliomuodostelman päästä päähän, huipulta toiselle. Max antoi ystävällisesti minun liidata kaiken minkä halusin. Ja minähän halusin kaikki mukavat pultatut rannarit. Maxille jäi trädiosuudet. Liukasta, mutta hauskaa. Olimme niin tehokkaita, että kerkesimme kiipeämään vielä toisenkin multipitchin, jonka nimi on Sky ridge (5.8 R).

Minä sain taas liidata parhaat pitchit eli toisen ja kolmannen. Ensin ilmavan areten, jota kiivetessä näkee Smith rockin joka puolelle. Sitten helpon, mutta ilmavan trädipätkän, joka vie kalliomuodostelman huipulle. Arete-pitchin ensimmäinen pultti on kuuden metrin korkeudella. Siksi R eli rannari (Katja sää tiedät tän, eiks je). Paluu oli kolme käyden pituutta laskeutumista kallion toiselta puolelta. Laskeutuminen kävi yhdessä hujauksessa. Katja, muistuta, että opetan sinulle pari laskeutumiskikkaa jotka olin jo unohtanut. Sitten kun mennään kiipeämään jonnekin pitkiä reittejä, niin osataan tulla nopeasti alas. Ja turvallisesti tietenkin.

Nyt nukkumaan! Mui mui!

Sloppy Joes

Saatiin tänään illallisvieraita. Teimme sloppy joeseja eli hamppareita, joiden sisään tulee pihvin sijaan jauhelihamuhennos. Vähän niin kuin chiliä (paksu keitto pavuista ja jauhelihasta), mutta tuhdimpaa. Lisukkeena kotitekoiset sweet potato ranskalaiset, papuja ja keitettyä maissia. Nom nom. 

Todella ammmerikkalaista

Viikonlopun kuvio selvisi tänään. Lähden huomenna illalla Trout creek -nimiselle halkeemakiipeilyalueelle. Vajaa tunti Smith rockista pohjoiseen. Olen todella innoissani, koskan olen halunnut mennä "trauttiin" jo pitkään. Minulla ei aikaisemmin ollut tarpeeksi kokemusta halkeemista. Eikä tarpeeksi kokeneita kavereita. Trautissa käy suhteellisen pieni ja aktiivinen trädiporukka. Kaikki kuulemma tuntevat toisensa. Teipata on pakko ja siltikin kädet on verillä. Halkeemat ovat vaikeita ja pitkiä. En tiedä voinko liidata edes helpointa reittiä. Jes! Katsotaan miten Emman käy.

Saan kyydin Taralta. Paikanpäällä tapaamme Taran poikaystävän Naten. Nate hoitaa yläköydet toivottavasti. Kolmas tyttö Sarah tulee mukaan myös. Olen kiivennyt kaikkien kanssa aikaisemmin. Voipi olla, että lauantain ja sunnuntain osalta tiedossa on enemmän odottelua kuin kiipeilyä. Maanantaina Max tulee kiipeilemään mun kanssa. Jos miulla on vielä käsissä nahkaa jäljellä. Jos ei ole, voimme kuulemma mennä Smith rockille. Ja pöh. Smith on niin nähty.

Maanantai-iltana ajetaan takaisin Eugeneen. Kuullaan sitten ensi viikolla! Nyt menen vaihtamaan hartiahierontoja Ellan kanssa. Eilen vaihdettiin Maryn kanssa. Katsomme muuten iltaisin Parenthoodia. Julia, olen koukussa. :) Haleja Suomeen! Tänään oli ehkä vähän ikävä kaikkia.

Ihan kuin mää autoista jotain tietäisin, mutta...

Katja, ladasi on saanut kilpailijan. Niina myös, rallilanciasi on haastettu. Tässä tulee Ellan volvo. Vuosimallia 80jotain, automaattivaihteet toki on. Mikään ei toimi sähköllä. Bensamittari yhtä hyvä kuin ladassa, toimii niin kuin vatupassi. Alamäessä vähän enemmän bensaa, ylämäessä vähän vähemmän. Vein Ellan kampukselle ja sain fiilistellä laatupelillä. Muistelin Katja sitä, kun käytiin talvella Tklla ja hookissa. Että mua nauratti.

Kyllä kelpaa. Myös Ellan pyörässä on automaattivaihteet.

Olin eilen illalla Allisonin kanssa saunomassa. Ennen sitä teimme illallista yhdessä. Minä tein mangosalsaa, Allison quesadilloja ja Meredith kikhernekeittoa. Nom nom. Salsan tekeminen on niin helppoa: tomaatteja, mango, sipuli, tuoretta korianteria, chiliä jossain muodossa, limen mehu ja suolaa. Kaikki blenderiin ja tsädäm. Amerikka opettaa. Allison ei ollut saunonut sitten viime syksyn. Hän oli aivan onnessaan. Saunan jälkeen söimme jätskiannokset ja juttelimme Daven ja Lindan kanssa. Tällä kertaa homoliittojen sallimisesta USAssa.

Tulevana viikonloppuna on Memorial day eli kaikilla on vapaata pe-ma. Minun piti alunperin lähteä Leavenworthiin Washingtoniin kiipeilemään, mutta kiipeilykaverini päättivätkin vain boulderoida kaksi päivää. Leavenworthiin ajaa kuusi tuntia ja siellä on loistavia multipitch-reittejä. Olin siellä viime kesänä ja tiedän, että itkisin, jos olisin jumissa jonkun boulderin päällä. Katselisin vuoria ympärillä ja itkisin. Ei kiitos tällä kertaa. Smith rock on aina vaihtoehto, mutta sekään ei houkuttele, koska kaikki ovat siellä. Viime vuonna löysin hädin tuskin tilaa teltalleni. Se oli myös se kerta, kun automme rikkui kesken matkan ja meidät hinattiin Sistersiin... I will play it by ear.

Nyt lähden Beir Steiniin tapaamaan Miraa ja Jukkaa, eli nykyisiä suomalaisia vaihtareita. Jonkun hyvän saksalaisen oluen juon. Vitsi. Sellaisen siiderin, missä on ketun kuva. Se on hyvää. Ootta raksuja!

The Columns

Olin eilen illalla kiipeilemässä Columnseilla pitkästä aikaa. Olin aivan pähkinöissäni, kun pääsin kiipeämään tuttuja halkeemia. Ja sain viimeinkin pelata mun trädivarmistusten kanssa. (Trädivarmistuksilla tarkoitan sitä, että minä pistän itse erivärisiä jousella varustettuja härpäkkeitä halkeemiin. Tosi kalliita. Tai sellaisia erivärisiä kiiloja.) Mulla ei ole tarpeeksi varmistuksia, jotta voisin liidata Smith rockilla. Möh. Yksi Oregonin yliopiston kiipeilykursseista pidetään täällä. Muistan kurssista sen, että satoi. Aina.

The columns elikkä the pilarit

Viime kesänä opettelin liidamaan halkeemia omin varmistuksin, koska yläköysittely alkoi käydä tylsäksi. Aloittelijalle linjat ovat hyviä sillä halkeemat ovat lähellä toisiaan. Jos menee pupu pöksyyn, voit ottaa viereisestä halkeamasta tukea. Helpottaa myös varmistusta, koska vaihtoehtoja on paljon. Kun homma alkaa sujua, voi käyttää pelkkää halkeamaa. Olen tippunut kerran itse asettamaani varmistukseen. Se oli pelottavaa. Siitä huolimatta, että olen kiivennyt jokaisen linjan lukemattomia kertoja, kiipeily tuntui eilen uudelta ja jännältä. Mulle tuli todella hyvä fiilis. Mukavata!

Nyt opiskelen, sillä ulkona sataa. Osallistun Team City challangeen Katjan ja Jennin kanssa. Se on viikko kotiinpaluuni jälkeen. Kiitos Katja vielä, kun ilmoitit meidät! Otetaan Julian Extreme run -kuteista sitten mallia. Eli kalsariasuja metsästämään. :)